1900-LUVUN MUSIIKIN LINJAT

1900-luvun länsimaisen taidemusiikin kokonaisuus on satumaisen rikas ja monimuotoinen. Se on hankalasti jäsennettävissä kirjaksi, sarjaksi peräkkäisiä kuvauksia toisiaan seuraavista ilmiöistä. Ajanjakso on vain muutaman sukupolven mittainen, ja monet sen alussa syntyneet tyylit ovat yhä elinvoimaisia. Seurannaisilmiöt eivät myöskään syrjäytä lähdettään. Hyvinkin erilaiset suuntaukset kukoistavat samanaikaisesti, ovat vuorovaikutuksessa, sulautuvat toisiinsa, vastustavat toisiaan. Tämä www-sivusto tarjoaa mahdollisuuden liikkua aiheesta toiseen monipuolisesti eri reittejä pitkin.

Tässä oppimateriaalissa painopiste on 1900-luvun jälkipuolen musiikki-ilmiöissä. Viime vuosisadan musiikkia tarkastellaan taiteellisten, teknisten ja ideologisten pyrkimysten vyyhtenä. Keskeistä on ilmiöiden kuvaaminen esimerkiksi säveltäjien elämäkertojen asemesta.

Suuret linjat

Nyt 2000-luvun alussa näyttää siltä, että 1900-luvun taidemusiikissa ei ollut varsinaista valtavirtaa ja että puhe tällaisesta valtavirrasta on ideologisesti värittynyttä. Pikemminkin on erotettavissa useita laveita virtoja ja joukko sivuhaaroja, puroja ja suistoja. Tällä sivustolla on mahdollista edetä neljää opastettua reittiä pitkin. Ne eivät ole toisensa poissulkevia, kiinteitä kokonaisuuksia, mutta ne perehdyttävät opiskelijan neljään 1900-luvun musiikin keskeisimpään linjaan. Nämä ovat

sinfoninen

Germaaninen linja

Austrogermaanisen säveltaiteen perinnettä on mahdollista seurata wieniläisklassismista Beethoveniin ja romantiikkaan, yksilöllistyvien muotojen ja monipuolistuvan harmonisen sanaston ja lopulta myöhäisromantiikan murtuvan tonaalisuuden kautta varhaiseen atonaalisuuteen ja ekspressionismiin.

Atonaalisen maailman hallitsemiseksi syntyi 12-säveljärjestelmä ja tästä edettiin sitten sarjalliseen musiikkiin, 1950-luvun avantgardeen. Näin juuri säveltämisen historiaa tulkittiin tämän suuntauksen sisäpuolelta katsottuna.

Varsinkin saksalaisen kulttuuripiirin musiikkikäsitystä on vuosisadallamme hallinnut usko jatkuvaan kehitykseen ja musiikillisen materiaalin läpikotaiseen historiallisuuteen: Mozart johti vääjäämättömästi Beethoveniin, Beethoven johti Wagneriin, Wagner johti Schönbergiin, Schönberg johti Webernin kautta Stockhauseniin.

1950-luvun sarjallisuus suhtautui säveltämiseen eräänlaisena tieteenä, jossa uusien yksittäisten sävellysten tehtävänä oli demonstroida musiikin materiaalin kulloinenkin kehityspiste. Tämä on Neue musik - modernin projekti, ’suuri kertomus’, jonka asettaminen kyseenalaiseksi on postmodernin näkemyksen ydin.

Gallialainen linja

Amerikkalainen minimalisti Steve Reich sanoi kerran: "1900-luvun musiikissa on kaksi tietä, Wagnerin ja Debussyn, ja minä kuljen Debussyn tietä". Tällä Reich tarkoitti ennen kaikkea harmoniaa. "Wagnerin tie" eli germaaninen linja johti täyskromaattiseen atonaalisuuteen, kun taas "Debussyn tie" eli gallialainen linja vei laajennettuun tonaalisuuteen, jossa sointujen sensuellius on itseisarvo.

Soivaan hetkeen tai pintaan uppoutuminen ja värien aistinautinnot ovat gallialaista ajattelua, kun taas kehittely, sinfoniset draamat ja syvyyspsykologinen Angst germaanista. Ne 1900-luvun säveltäjät, jotka tavoittelevat kauneutta välineinään sointiväri, harmonia ja tekstuuri, edustavat kansallisuudestaan riippumatta gallialaista henkeä.

Eksperimentalismin linja

1900-luvun taiteessa on esiintynyt lukemattomia ääri-ilmiöitä ja ismejä, joissa on kumouksellisella tavalla irtauduttu perinteestä tai pyritty jopa luomaan kokonaan uudenlainen taiteenlaji (futurismi, dadaismi, äännerunous jne.).

Musiikissa on ollut omat ääri-ilmiönsä, "porvareita ärsyttämään" syntyneet tempauksensa (esim. fluxus), mutta myös vakavat, tavallisesta konserttielämästä etäällä olevat kokeilijansa ja äärimmäisyysajattelijansa (esim. Cage ja Partch). Erityisesti Yhdysvalloissa näillä individeillä on ollut suuri merkitys.

Eksperimentalismissa keskeistä on radikaali suhde eurooppalaisen taidemusiikin perinteeseen: joko pyritään suorastaan kapinoimaan sitä vastaan tai hylkäämään se, tai sitten ammennetaan muista perinteistä. Esimerkiksi alkuvaiheessaan minimalismi oli eksperimentaalinen suuntaus: sen ideat olivat radikaaleja ja tekniikat "keksittyjä", se hylkäsi eurooppalaisen ja amerikkalaisen modernismin perinnön ja suuntasi katseensa afrikkalaiseen ja balilaiseen musiikkiin.

Sinfoninen linja

Sinfoninen linja saattaa hyvinkin osoittautua 1900-luvun länsimaisen taidemusiikin varsinaiseksi mainstreamiksi - jos yksi valtavirta tulevaisuudessa sittenkin erottuu. Tämä linja jatkaa sinfonista ja tonaalista perinnettä maltillisesti laajentaen ja uudelleentulkiten.

"Kohtuullisen moderni" on yleinen mutta valitettavan haalealta kuulostava tyylikuvaus säveltäjille, joihin kuuluu 1900-luvun musiikin suuria mestareita: Honegger, Shostakovitsh, Britten, Copland. Usein nämä traditionalistit luetaan neoklassikoihin, vaikka esimerkiksi Shostakovitshin sinfonioiden tärkeänä esikuvana on Mahler, ja Britteninkin musiikin juuret ovat romantiikassa. Yksi neoklassismin estetiikan tärkeitä vaikuttimia oli reagointi juuri germaanisen romantiikan pöhöttyneeseen tunneilmaisuestetiikkaan musikanttisuudella, tanssillisuudella tai "asiallisuudella", ja tässä mielessä neoklassikot (varsinkin Stravinsky, Milhaud, Poulenc) kulkevat gallialaista linjaa. Toisaalta monet neoklassikot ovat säveltäneet sinfonioita (Stravinsky, Milhaud, Honegger, Copland ym.)

jn

alkuun | karttasivulle