Sävelten jännite-erot tonaalisuuden perustana

Tonaalista musiikkia voidaan ajatella perusolemukseltaan moniäänisenä (2). Kun melodiaan lisätään toonikaurkupiste, osa sävellajin sävelistä kuulostaa sitä vasten vakailta, osa taas jännitteisiltä ja eteenpäin pyrkiviltä. Sävellajin perussävel, toonika, kuulostaa vakaimmalta. Myös toonikasointuun kuuluvien sävellajin viidennen ja kolmannen sävelten etenemispyrkimys on vähäinen verrattuna muihin säveliin, jotka puolestaan tuntuvat pyrkivän kohti lähimpiä toonikasoinnun säveliä. Melodinen liike on perusluonteeltaan asteittaista: jännitteet tuntuvat johtavan lähimpiin säveliin, vaikka melodioita toki voidaankin koristella.

Kuunteluharjoituksissa oppilas harjaantuu kysymään itseltään, onko hänen kuulemansa sävel vakaa vai jännitteinen. Onko vakaa sävel oktaavi, kvintti vai terssi? Mihin vakaaseen säveleen jännitteinen sävel purkautuu? Konsonanssin ja dissonanssin käsitteet tulevat tutuiksi samalla (3). Mahdollisia harjoitustapoja on useita.

Harjoitustapoja

Kuunnellaan musiikkia ja tunnistetaan, millä sävellajin sävelellä melodia milloinkin liikkuu. Opetellaan palauttamaan toonika mieleen milloin tahansa kesken musiikin. Miltä sävellajin säveleltä melodia alkaa, monennellako ollaan fraasirajoilla, missä taas erityisen tunnusomaiselta kuulostavissa kohdissa?

Kootaan luettelo tutuista melodioista ja ratkaista niiden aloitussävelet sävellajin asteina. Samoin voidaan etsiä kunkin oppilasryhmän tuntemasta ohjelmistosta musiikkiesimerkkejä, jotka alkavat keskenään samalla tavoin sävellajin asteina ajateltuina. (esimerkkejä: 3-4-5: "Koska meillä on joulu", Beethoven: "An die Freude" 9. sinfoniasta, 5-6-5: Gruber: "Jouluyö, juhlayö", "Happy Birthday", "London bridge", 3-5: Brahms: Wiegenlied, Schubert: Wiegenlied)

Ratkaisevaa - ja joskus yllättävän työn takana - on opetella tunnistamaan ja erottamaan, mikä toonikasoinnun sävelistä kulloinkin soi ylä-äänessä. Oppilas soittaa toonikaurkupistettä matalassa rekisterissä ja opettelee laulamaan sen yläpuolelle oktaavin, terssin ja kvintin. Kukin sävel etsitään niin monesta eri oktaavialasta kuin ääniala riittää, esim. kaikki duuriterssit sävelelle A. Harjoitus on osoittautunut paljastavaksi erityisesti silloin, kun kenties jo pidemmällekin ehtineellä musiikinopiskelijalla on vaikeuksia analysoida ja nuotintaa kuulemaansa moniäänistä musiikkia. Intervallien tunnistaminen useankin oktaavin laajuisina saattaa auttaa merkittävästi.

Edellä laulettuja, basson sävelen suhteen konsonoivia melodiasäveliä voidaan koristella sivu- tai lomasävelliikkeillä, jolloin päästään jännitteisempiin säveliin ja voidaan kuunnella dissonanssin purkautumista konsonanssiin.

Sivusävelperiaatteesta on hyötyä myös usean oktaavin laajuisten intervallien tunnistamisessa. Sivusävelkulun laulaminen auttaa oppilasta ratkaisemaan, oliko ylempi sävel kolmisoinnun perussävel, terssi vai kvintti.

Voidaan myös nuotintaa kuulluista melodioista valmiiksi pelkkä rytmi ja merkitä valikoiden melodian säveliä numeroina: esimerkiksi tunnistaa kaikki tietyn korkuiset sävelet . Rytmin nuotintaminen ensin auttaa myös hahmottamaan melodioita pelkistäen: pintakuviointien alta paljastuu helposti astekulkuja, jotka helpottavat ratkaisevasti melodian kirjoittamista.

Sovitun sävelen tunnistamista melodiasta voi toki harjoittaa myös suullisesti. Lasten suosimassa leikissä "mittari piippaa" tutussa melodiassa aina sovitun sävelen kohdalla (solmisaationimillä esim. kaikki so-sävelet).

Nuottikirjoituksen oppiminen käy parhaiten käyttämällä: "Laula, soita, transponoi. Kirjoita kuulemasi, ettei se unohdu." Kun soitettujen ja laulettujen esimerkkien muistiin merkitsemisesta tehdään tapa, nuottikirjoitus saa luonnollisella tavalla kokemukseen viittaavan merkityksen. Se alkaa merkitä oppilaalle asioita, jotka he itse osaavat soittaa ja laulaa. Transponoinnin kautta sävelsuhteet konkretisoituvat ja yhdistyvät kuulokuvaan: h osoittautuu E-duurin viidenneksi säveleksi - samaksi, joka äsken B-duurissa oli f.


2) Tonaalisuus esiintyy tässä tyylillisesti rajatussa merkityksessä eli länsimaiselle musiikille ominaisena, "funktionaalisena" duuri - molli -tonaalisuutena. Sovellusalueeksi kannattaa ajatella sitä tyypillistä musiikin alkeisopetuksen tonaalista ohjelmistoa, jossa yksiäänisestikin lauletut melodiat usein tosiasiassa on poimittu moniäänisestä musiikista.

3) Tässä puhutaan tonaalisuudelle ominaisesta konsonanssin ja dissonanssin käsitteestä, johon kuuluu ajatus dissonanssin purkautumisesta konsonanssiin. Lisäksi erilaisia yhteissointeja voidaan toki verrata yhteensulautuvuuden tai karheuden ulottuvuuksilla myös tonaalisen musiikin ulkopuolella. Silloin konsonanssi ja dissonanssi saavat hiukan erilaisen merkityksen; asiaanhan vaikuttavat myös akustiset, musiikkityyleistä riippumattomammat tekijät kuten äänten yhteensulautuminen tai huojunta.

← Käytännön satsioppia Hajasävelistä harmoniaan →