Puupuhaltimet - Huilu

Poikkihuilu on partituurijärjestyksessä ensimmäinen soitin, sen yläpuolellle kirjoitetaan ainoastaan pikkolo silloin kun sitä orkesterissa tarvitaan. Korkeimpana puupuhaltimena sillä on usein melodianviejän rooli esim. puhallinkvintetissä.

Yleisimmän C-vireisen poikkihuilun ääniala:

Poikkihuilun alimmat sävelet vaativat tarkkaa hengityksen ja ansatsin kontrollia ja ovat siksi aloittelijalle vaikeita. Keskirekisteri (n. g1…c3) on pari kolme vuotta instumenttia soittaneelle käyttökelpoisin ja peruskurssitasolla päästään jo g3:een.

Huilun sointiväri sisältää vahvana kaksi alinta osaäänestä. Sointi onkin niin pehmeä, että oktaavialan tunnistamisessa on erehtymisen vaara. Yleisin virhe onkin kirjoittaa huilulle liian matala stemma, koska esim. pianon sointi kaksiviivaisessa oktaavialassa on paljon huilua terävämpi.

Tunnetuista "Taikahuilun" melodioista ensimmmäinen on huilulle tyypillinen fraasi staccatoineen. Äänialakin on paras mahdollinen.

Sen sijaan toinen katkelma ei toimi äänialansa mataluuden takia. Fraasi on myös liian pitkä aloittelijalle yhdellä hengityksellä soitettavaksi.

Rekisterinvaihdos on poikkihuilussa kuten nokkahuilussa yläoktaavin kohdalla. Otteen vaihto cis2-sävelestä d2:een vaatii lähes kaikkien sormien yhtäaikaista liikettä ja on vasta-alkajille siksi hankala. Sävelen cis2 kanssa on lisäksi intonaatiovaikeuksia, koska puhalluksen suunnasta ja voimakkuudesta riippuen sävelkorkeus voi vaihdella lähes puoliaskelen verran.

Piccolo soi huilua oktaavin ylempänä, nuotit kirjoitetaan kuitenkin kuten huilulle lukemisen helpottamiseksi. Piccolon ääniala on hiukan kapeampi, alin sävel on d2 (kirjoitetaan d1).

Partituurijärjestys

Oboe

Tulostettava versio