Sibelius-Akatemia
Aleatori etusivu

Soveltuva teoria

Jokaisen muotoja vähänkin opettavan teorianopettajan tulisi tutustua Veijo Murtomäen tutkimukseen muotokäsitysten muutoksista 1800-luvun lopulta 1930-luvulle (Systemaattisesta muoto-opista dynaamiseen muotoajatteluun; ks. kirjallisuutta lopussa), jossa luodaan seikkaperäinen kokonaiskuva vuosisatamme alkukolmanneksen muotonäkemyksistä, niiden taustoista ja muutoksista. On tärkeää ymmärtää, mihin yhteyksiin käyttämämme menetelmät tai käsitteet sijoittuvat, mistä taustoista ne ovat syntyneet ja mihin niillä on pyritty.

Historialliseen yhteyksiinsä asetettuina Krohnin ja muiden puhtaiksi, pelkiksi johdonmukaisiksi järjestelmiksi kiteytetyt muototeoriat sijoittuvat edustamaan äärimmäistä päätepistettä ja kauas käytännön musiikin tasosta etääntynyttä kaavoittumista. Eihän musiikin muoto ole säkeestä täysiöihin ja kiertiöihin ulottuvaa potensoitunutta kahdenpuolisuuden, parillisuuden ja jonomaisuuden ilmenemistä. Krohnilaista muotojärjestelmää käyttävä opettaja pääsee helpolla ja päästää myös oppilaansa helpolla, mikä kyllä myöhemmin kostautuu ikävällä tavalla. Onko ihme, ettei oppilas ole kiinnostunut. Virikkeitä tai motivaatiota musiikkianalyysiin saati pintapuolista syvempää ymmärrystä musiikkiin ei krohnilainen systeemi tarjoa.

Pienoismuotoproblematiikkaa käsiteltäessä on todettava karu totuus: mitään valmista yhtä systeemiä ei ole, ei voi olla eikä pidäkään olla. Helppoja reseptejä ei taida olla edes yhden tyylin musiikkia varten. Analyysin on oltava sellaista, joka soveltuu tarkasteltavaan musiikkiin musiikin omilla ehdoilla sekä antaa työkaluja, käsitteitä, joilla sitä voi mieltää yhä rikkaammin kunkin teoksen ja tyylin, ei valmiiden ennakko-oletusten ehdoin.

← Säe Valikoima kirjallisuutta →

Tulostettava versio