Solmisoinnin historiaa: säveltapailun alkulähteiltä suomalaiseen koululuokkaan
Koulussa tapahtuvalla säveltapailuopetuksella on vuosisatoja vanhat perinteet, ja erilaisilla solmisaatiomenetelmillä on ollut merkittävä rooli opetettaessa koululaisia laulamaan nuoteista. Tässä kirjoituksessa kokenut suomalainen kuoro- ja säveltapailupedagogi Jouko Törmälä jäljittää suomalaisen solmisaatio-opetuksen taustoja keskiaikaisilta alkulähteiltä merkittävien suomalaisten musiikkipedagogien opetukseen ja oppikirjoihin. Kirjallisten lähteiden ohella kirjoitus pohjautuu suomalaisten musiikkipedagogien haastatteluihin sekä kirjoittajan omiin kokemuksiin Arvo Räikkösen oppilaana Rauman opettajaseminaarissa.
Musiikinhistoria tuntee nimeltä ensimmäisen säveltapailun vaikuttajahahmon. Hän oli benediktiniläismunkki Guido Arezzolainen joka asui, kuten nimi jo ilmoittaa, Arezzon kaupungissa, Italiassa 1000-luvun alussa. Hänen kirjoituksissaan esiintyy ensimmäisen kerran ajatus, että diatoniset sävelet voidaan hahmottaa kuuden sävelen ryhminä eli heksakordeina. Heksakordin sävelille Guido löysi nimet pyhälle Johannes Kastajalle omistetun hymnin sanoista. Hän otti runosäkeistä ensimmäiset tavut ja nimitti sävelet niiden mukaan. Näin hän sai seuraavanlaiset asteikkonimet: UT queant laxis, RE-sonare fibris, MI-ra gestorum, FA-muli tuorum, SOL-ve pollutis, LA-bii reatum (sancte Johannes) Näin syntyi heksakordi, kuusisävelasteikko: UT, RE, MI, FA, SOL, LA.
Myöhemmin nimistö koki muutoksia. Monessa maassa perussävel UT vaihtui myöhemmin DO: ksi, ja SOL lyheni yhdenmukaisesti SO: ksi. Heksakordia täydennetiin si -sävelellä, joka myöhemmin muutettiin ti:ksi, jotta vältettiin sekaantuminen ylennetyn so-sävelen kanssa. Nämä solmisaationimet ovat siis olleet käytössä säveltapailun apukeinoina noin tuhat vuotta.
Säveltapailun kehittäjiä ja kokeilijoita
|
 Tulostettava versio |