Johdanto
Pienoismuotoja hankalampaa aihetta tuskin voisi olla. Musiikin pienimpien tasojen muotoja on selitetty, järjestetty ja opetettu kovin monilla tavoilla eri aikoina eri maissa ja samassakin maassa. Käsitteitä ja termejä on lukuisia ja niillä tarkoitetaan milloin sitä, milloin tätä. Nykyäänkin muodon pienimmistä tasoista puhuttaessa tai kirjoitettaessa aina muistetaan vaikertaa termien ja käsitteiden monimerkityksisyyttä ja epämääräisyyttä sekä niiden hankalaa soveltuvuutta, mikä käy yleensä ilmi heti kun itse musiikkia ryhdytään vähänkään syvemmin tutkailemaan, eikä tyydytä pelkkiin ongelmitta sopiviin malliesimerkkeihin. Näin on yhtä lailla musiikin tutkimuksen erityisalueilla kuin teoria- tai analyysikursseillakin. Luulisi, että joku hyvä ja tyhjentävä vaihtoehto olisi keksitty. On niitä keksittykin. Monesta ongelmasta päästään kun termit ja käsitteet määritetään tyhjentävästi ja rakennetaan selkeä muotojen systeemi. Mutta musiikki ei vain koskaan näytä alistuvan tällaiseen. Kun on selvät systeemit, musiikki osoittautuu ongelmalliseksi, kun taas selvitetään musiikki, sitä on perin vaikea ellei aivan mahdoton kiteyttää selkeäksi systeemiksi. Tässä hankalassa välissä joutuu sekä pedagogi että tutkija luovimaan ja yrittämään parhaansa.
Mitä sitten "analyysin uudet alueet" oikein ovat? Pitäisikö olla uutta uuden vuoksi? Eikö vanha ole tarpeeksi hyvää? Eikös muotojen ongelmat ratkaistu lopullisesti jo kauan sitten Krohnin muoto-opissa?
Analyysin uudet alueet vai vanhat?
|
Historiaa
|
 Tulostettava versio |