Suuri terssi ja pieni seksti
Suhdeluvut 5/4 ja 8/5 luonnosävelsarjassa, 81/64 ja 128/81 pythagoralaisessa virityksessä.
Luonnonterssi on 4. ja 5. yläsävelen välinen intervalli; siksi se on luonnostaan käytössä, kun harmonia on etualalla. Harmonisesti muut vaihtoehdot vaikuttavat epävakailta, joten musiikin ilmeen rauhoittuessa intonaatio vaistomaisesti ajautuu luonnonterssiin. Kvinttisarjassa esiintyvä duuriterssi on luonnonterssiä 21.5c (syntoninen komma) korkeampi ja harmonisesti häiritsevän labiili (epävakaa). Tasavireinen terssi on kompromissi, joka on 13.6c luonnonterssiä korkeampi ja 7.8c pythagoralaista terssiä matalampi.
Etenkin nousevissa asteikkokuluissa koetaan pythagoralainen terssi luonnollisena; se syntyy kahdesta suuresta (aktiivisesta) kokosävelaskeleesta (9/8 x 9/8 = 81/64) -- luonnonterssi syntyy taas suuresta ja pienestä kokoaskeleesta (9/8 x 10/9 = 5/4). J.S.Bach asettui kannattamaan luonnonterssiä aktiivisempaa terssiä kiinteissä virityksissä (keskisävelvirityksen luonnonterssi oli hänelle "zu faul", liian laiska ja wohltemperierte-viritys oli hänelle musikaaliselta ilmeeltäänkin tyydyttävämpi). Pythagoralainen terssi oli myös Bachin mielestä liian räikeä ("zu scharf"). Erityisesti aktiivisissa kuluissa terssi luonnostaan asettuu korkealle (esim. Porilaisten marssi). Terssi on sekstin ohella harmonisen ja melodisen välisen ristiriidan polttopisteessä. On taiteellisen valinnan varassa korostetaanko melodista vai harmonista ulottuvuutta. Siksi erilainen musiikillinen ajatus tuottaa erilaisen intonaation, ja yhteissoitossa syntyy luonnostaan eroavuuksia. Tästä syystä soitinnuksen oppikirjoissa kehotetaan miehittämään soinnun terssi kevyesti (esim. Berlioz).
Huomautettakoon tässä, että käytännön työssä kolmisoinnun puhtautta kontrolloidaan parhaiten siten, että viritetään ensin perussävel ja kvintti ja viimeisenä terssi. Soinnun virittämistä auttaa myös balanssi, jossa perussävel on voimakkain ja terssi hiljaisin.
Pieni seksti on suuren terssin komplementti, joten terssin tendenssit ovat siinä päinvastaisia. Se soi harmonisesti parhaiten korkeana (luonnonseksti), mutta melodiassa sen mollisävy vaatii matalaa (pythagoralaista) intonaatiota.
Kun melodia nousee perussävelestä teräsävelen kautta duuriterssiin, siinä yhdistyy kaksi aktiivista tekijää: ylöspäinen sävelkulku ja duurin luonne.
Jos kulku on lisäksi rytmitetty ja artikuloitu aktiivisesti, kuten esim. Porilaisten marssissa, sen intonaatio yleisen säveltajun mukaan poikkeaa yläsävelsarjan harmonisista suhteista ja myöskin tasavireisestä virityksestä. Tulemme korkeaan duuriterssiin, jota kutsutaan melodiseksi tai pythagoralaiseksi.
Käytännön musisoinnissa on kaksi muutakin duuriterssiä: harmoninen, yläsävelsarjaan perustuva duuriterssi, joka on 21c melodista matalampi ja tasavireinen, joka on kahden edellisen välissä, luonnonterssiä 13c korkeampi ja melodista 8c matalampi.
Sama sävelkulku harmonisena.
ja tasavireisenä
Huomamme että melodian ilme muuttuu intonaation vaihtuessa; useimpien säveltajun mukaan harmoniseen, matalaan terssiin johtava kulku on jopa epäpuhdas.
Kun lisäämme melodiaamme toisen äänen jättämällä perussävelen soimaan, ensimmäinen, pythagoralainen vaihtoehto kuulostaa tällaiselta:
harmoninen vaihtoehto
ja tasavireinen.
Näissä esimerkeissä korva hyväksyy helpommin matalan terssin, koska se johtaa luonnolliseen intervalliin. Tasavireiseen viritykseen olemme myös tottuneet, ja se on kompromissi kahden muun vaihtoehdon väliltä. Melodinen vaihtoehto on aktiivinen:
Kun satsi muuttuu kolmiääniseksi, melodisesti intonoitu terssi soi seuraavalla tavalla; huomaamme, että lopun kolmisointu soi epävakaana, se kuulostaa epäpuhtaalta:
Sama kulku seuraavaksi harmonisena. Koska viimeinen sointu on puhdas kolmisointu, korva hyväksyy myös melodiakulun, joka yksiäänisenä johti liian matalaan terssiin. Harmonia siis vaikuttaa melodian hahmottamiseen.
Intonaatioon vaikuttaa myös musiikin sävy. Jos duuriterssi on lyyrisessä yhteydessä, harmoninen intonaatio ei kuulosta yhtä häiritsevältä kuin marssilaulussa.
Sama esimerkki vielä tasavireisenä:
Tasavireinen intonaatio on kompromissi, johon olemme tottuneet kiinteävireisissä soittimissa. Se ei kuitenkaan riitä puhallinsatsin puhtaudeksi; sitä paitsi tasavireisyys on käytännössä vaikea löytää, koska se ei harmonisesti rauhoitu paikalleen eikä toisaalta tue melodian ilmettä.
Myös tempolla on merkitystä: mitä pitempiä ääniä, sitä tärkeämpää on harmonisuus.