Käyrätorvi
Käyrätorvensoittaja joutuu selviytymään monenlaisista intonaatio-ongelmista, joita aiheuttavat mm:
1. soittimet
2. puhallustekniikka
3. erilaiset sordiinot
4. tukkeaminen
5. oikea käsi
Lisäksi tulevat luonnollisesti kaikki tavanomaiset viritysjärjestelmistä, lämpötiloista, sosiaalisista suhteista ym. johtuvat haasteet. Seuraavassa käymme läpi yllämainitut, keskeisimmät käyrätorveen liittyvät intonaatiokysymykset.
1. Soittimet
Muusikonuransa aikana käyrätorvensoittaja joutuu soittamaan tai tulee soittaneeksi useanlaisia torvia, joiden tavallisin ongelma on juuri erilaiset, jopa merkkikohtaiset viritykselliset ominaisuudet.
Tavallisin meillä käytetty käyrätorvi on ns. tuplatorvi. Siinä normaalin F-torven (matala F) yhteyteen on rakennettu korkeampi b-torvi, lähinnä ylä-äänten soittamisen helpottamiseksi. Venttiilin avulla lyhyempi b-torvi yhdistyy luontevasti pidempään F-putkeen. Joitakin matalimpia ääniä lukuunottamatta lähes kaikki äänet ovat soitettavissa kummallakin putkistolla. Soittaja valitsee tilanteen mukaan kumpaa "puolta" on esim. virityksen takia tarkoituksenmukaisempaa käyttää. Molemmilla puolilla on myös omat pääviritysputkensa, sekä viritysputket jokaiselle venttiilille erikseen. Tämä mahdollistaa erilaiset virityskombinaatiot, minkä takia jokainen soittaja virittää oman soittimensa omien tottumustensa mukaan, venttiili- ja pääputki kerrallaan. Tämä on merkille pantava seikka, sillä soittaessaan toisen instrumentilla kornistit virittävät ensin huolella soittimen. Tavallisesti torvessa on yleisviritykseen vaikuttava viritysputki F- ja b-torven viritysputkien lisäksi.
On koulukuntia, joissa F-torvi viritetään hieman b-torvea matalammaksi. Syynä lienee pyrkimys käyttää tukituissa äänissä voittopuolisesti F-torvea. Kokotukkeaminenhan nostaa sävelkorkeutta 1/2-sävelaskelta ja myös tukitun äänen viritystä selvästi. Soittajan käden koolla on vaikutuksensa viritykseen, koska se määrää tukkeamiskohdan. Mitä syvemmällä tukkeaminen tapahtuu, sitä korkeampi on viritys. Sävellajista, rekisteristä, tukkeamisista, sordiinoista, lämpötilasta, väsymyksestä ym. tekijöistä johtuen käyrätorvensoittajat virittelevät soiton aikana torviaan, kuka vähemmän, kuka enemmän. Viritys tapahtuu siis putkia pidentämällä tai lyhentämällä, tilapäinen intonointi oikeaa kättä avaamalla tai sulkemalla, sekä puhaltaen tai huulilla säädellen ja näitä yhdistelemällä. Myös apusormituksilla helpotetaan huomattavasti intonointia, erityisesti nopeissa tilanteissa.
Nykyään käytetään silloin tällöin myös ns. wienintorvea. Se on yksinkertainen F-torvi, ja siinä äänten väliset suhteet poikkeavat virityksen kannalta selvästi tuplatorven totutuista suhteista.
Luonnontorvi (ilman venttiileitä) intonoituu nimensä mukaan lähimmäksi luonnonviritysjärjestelmää ja se viritetään erikseen viritysputkilla kunkin sävellajin mukaan. Oikean käden tukkeamistekniikalla voidaan kuitenkin myös luonnontorvella soittaa kromaattinen asteikko. Tällöin käsi toimii pääasiassa virityksen säätelijänä, vaikkakin viritystä tarkennetaan myös puhaltamalla.
Diskanttitorvi on rakennettu lähinnä tavallista korkeampia soittotehtäviä varten. Siinä on yhdistetty venttiilillä b-torvi ja korkea f-torvi. Se on arka viritykseltään, kuten korkeat soittimet aina.
Korkea f-torvi on rakennettu kaikkein korkeimpia tehtäviä varten ja on edellisiäkin herkempi virityksen suhteen. Siihen vaikuttavat monet yleiset, toisissa yhteyksissä mainitut tekijät.
"Trippeli"- eli kolmoistorvi, (F-, b-, f-putkisto samassa torvessa) ei ole meillä erityisen suosittu, osittain painavuutensa takia. Siinä on kolmet viritysputkistot.
Wagner-tuubat (F- ja b) ovat erityisen hankalia virityksensä puolesta. Niissä on tavallisesti yksi lisäventtiili virityksen parantamiseksi joidenkin äänten liian suurien poikkeamien takia.
Yleinen ongelma soittimien rakenteissa on eri sävellajien virityksellinen yhteensopimattomuus. Lähes poikkeuksetta eräät sormituskombinaatiot aiheuttavat viritysongelmia. Yleistäen: yksiviivaiset cis ja d sekä fis ja g ja kaksiviivaiset cis ja d, (sormitusyhdistelminä 23 ja 12) ovat aivan liian korkeita, mutta eivät toisetkaan sormitukset ongelmattomia ole. Nämä erot vielä vaihtelevat instrumenttikohtaisesti. Oikeastaan soittimissa ei ole olemassakaan puhtaita ääniä, vaan jokainen ääni on intonoitava sen mukaan, mitä intervallikarakteria halutaan. Käyrätorvistin on siis intonoitava kaiken aikaa.
2. Puhallustekniikka
On selvää, että vain "valmiin" puhallustekniikan omaava soittaja kykenee äärialueilla ja äärinyansseissa intonoimaan kesken soiton, sen mukaan kuin sävelpuhtaus kulloinkin vaatii. Kaikkein yksinkertaisimmissakin tilanteissa ja soinnuissa vaaditaan vakaata, stabiilia puhallusta. Se on kaiken intonoimisen tekninen lähtökohta. Eräs merkillisimmistä intonaatio-ongelmista liittyy juuri puhallustekniikkaan. Viritys ikäänkuin laajenee äärialueiltaan; ts. hyvänkin puhallustekniikan omaava soittaja kamppailee ylimmissä äänissä ylävireisyyden kanssa ja vastaavasti alarekisterissä alavireisyyden kanssa. Heikommin puhaltavilla ilmiö voi olla päinvastainen.
3. Sordiinot
Yleisesti ottaen sordiino nostaa aina viritystä hieman, koska se lyhentää ilmapatsasta. Monia sordiinoita voidaan myös virittää. Tilannetta voidaan auttaa avaamalla yleisputkea, mihin ei kaikissa tilanteissa kuitenkaan jää aikaa. Silloin vain puhalletaan matalammaksi.
4. Tukkeaminen
Tukkeaminen on virityksenkin kannalta tekniikoista vaativin. Kromaattisen asteikon jokaisessa äänessä oikea käsi kattaa kello-osan hieman eri tavalla. Tukkeaminen on myös soinnin, mutta erityisesti virityksen kannalta äärimmäisen vaikeasti hallittavissa. Kokotukkeaminen siis nostaa, osatukkeamiset laskevat viritystä. On vuosien, ellei vuosikymmenien työ tulla tässä lajissa mestariksi. Ns. käsitorven aikakaudella, ennen venttiilien käyttöönottoa, luonnonäänien lisäksi soitettiin oikean käden avulla myös kromaattisia ääniä. Tässä mielessä käsitorven aikakausi ei ole vieläkään loppunut, sillä käyrätorvensoittajilta vaaditaan yhä erilailla tukittuja ääniä, ikäänkuin efekteinä. Matalien äänien tukkeamisen helpottamiseksi on kehitetty erityinen tukkeamissordiino, "nyrkki."
5. Oikea käsi
Oikean käden asento on sekä virityksellisesti että soinnin kannalta äärimmäisen tärkeä käyrätorvensoitossa. Soinnin suhteen eri koulukunnat eroavat tässä mielessä yllättävän paljon toisistaan. Käden pitäminen liian syvällä kello-osassa vääristää instrumentin intervallisuhteita. Oikea käsi on mieluummin koko ajan aktiivinen, mikä mahdollistaa intonaation hienosäädön.
Käyrätorvensoittaja, joka on orkesterissa lukuisista sooloistaan huolimatta ensisijaisesti harmonioiden soittaja, joutuu perehtymään huolellisesti sointujen intervallikaraktereihin. Parhaimmat soittajat osaavatkin säädellä musiikin ehkä teknisesti vaikeinta ja herkintä aluetta karakterisoiden soittoaan myös hienon hienoilla virityksellisillä vivahteilla. Niihin liittyy läheisesti myös pelkkiä nyanssimerkkejä hienovaraisempi balansointi. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että hyvän tai tyydyttävän intonaation pahin este orkestereissamme on edelleen eri viritysjärjestelmien huono hallitseminen, siis koulutuksen puute, tai jopa väärät käsitykset, sekä tottumattomuus elämykselliseen virittämiseen.
Harmonioiden puhdasvireisyys avautuu tiedon, havainnoinnin, kokemisen ja elämyksen kautta. Kaikki temperointijärjestelmät ovat kompromisseja ja sellaisenaan vain tilapäisesti tyydyttäviä. Usein melodiset liikkeet sietävät, jopa vaativat poikkeamia molemmista edellä mainituista.
Absoluuttinen puhtaus on tavallisilla orkesterisoittimilla tuskin saavutettavissa, mutta harjaantunuttakin korvaa tyydyttävä puhtaus kyllä. Se on ikäänkuin musisoinnin hygieniaa ja on välttämätön korkean ammattitaidon osatekijä.