Teatterikorkeakoulu

Lauri Maijala

Arkisto

Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa

Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa. Kuva: Noomi Ljungdell.Manifesti Olen lahjakas. Näin minulle on aina sanottu, ja äitini on hyvin tarkkanäköinen näissä asioissa.

Vaikka kiusaannun, kun joku lahjakkuudestani julkisesti mainitsee, niin toki vilkaisen ympärilleni, josko joku merkittävä alan ihminen olisi tämän kuullut. Se ei ole nuoleskelua, se on suhdetoimintaa. ”Hetkinen!”, hän havahtuisi. ”Tuo nimihän pitää painaa mieleen - ehkä muistan hänet nuorena lahjakkuutena kun valintoja tehdään. Ehkä menen hänen kanssaan kaljalle. Hänen kanssaan haluaisin tehdä taidetta, ja hänelle kerron asioita itsestäni, joita ei lehdistölle kerrota. Tässä porukassa kaikki ovat niin tunnettuja ja lahjakkaita, että voit olla ihan oma itsesi.”

Yleensä suurimmat nimet ovat myös vaatimattomimpia.

Olen alalla, jolle on lähes mahdotonta päästä, jos ei ole käynyt koulua, jossa olen. Se on väärin! Eihän taiteilijuus voi olla koulutuksesta kiinni. Jos TeaKin ovet eivät avaudu niin muistakaa, että Suomi on täynnä arvostettuja pystymetsäläisiä. ”Punk-henkeä tarvitaan aina” sanoi vieraileva lehtorimme Chaplinin Charlie meille eilen miimissä vai oliko se Miliksessä...? Tiesittekö muuten, että ohjaajan/näyttelijän/dramaturgin/valosuunnitelijan/äänisuunnittelijan/etc. koulutus on toiseksi kalleinta koko Suomessa hävittäjälentäjän jälkeen?

Anyway.

Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa. Kuva: Emmi Kyytsönen.Olen taiteilija. Luon omaa taidekäsitystäni. Minulla on sisäinen pakko olla esillä ja luoda tyhjästä kokonaisia maailmoja. Tämä on meille taiteilijoille hyvin yleistä. Kuulumme suureen jatkumoon. Ensin olivat nämä Aleksikset, Iidat, Ansa & Tauno, Holmbergit, Kristianit ja Jokke tietenkin. Nyt on minun vuoroni jatkaa siitä mihin edelliset jäivät. Sitä tuntee itsensä nöyräksi kun istuu Kansallisteatterin katsomossa, luo katseensa ylös ja näkee katossa maalattuina ne kaikki hyväntahtoisesti meille hymyilevät teatteritaiteen pioneerit. Ehkä he tuntevat jonkinlaista myötätuntoakin minua kohtaan. Aika velikultia.

En käsitä kuinka on mahdollista, että tässä maassa ja koulussa tehdään niin huonoa teatteria, vaikka koulutuksemme on Suomen kalleinta – siis hävittäjälentäjän jälkeen. Joko esitykset ovat niin vanhanaikaisia, että ohjaajan on täytynyt olla joku bäribum. Tai sitten ne ovat sellaista ihmeellistä hippulointia, joka kiinnostaa ehkä jotain nörttiä ja katkeraa pedalaista, mutta vain siksi että saisi Kirkkopellolta arvostusta.

Olen ottanut sellaisen rehellisen otteen tähän palautteen antamiseen. Jos en tykkää esityksestä niin saatan sanoa ”kiitos”, mutta silloinkin on oltava jotain kiitettävää. Kohteliaisuuteni on ansaittava. Miksi minun pitäisi valehdella pitäneeni esityksestä, jos se on vaan paska? On uskomattoman turhauttavaa yrittää luoda sukupolviteatteria, kun muut sukupolveni tekijät kyllä puhuvat kauniisti, mutta eivät sitten kuitenkaan osaa mitään. Minä sentään perustan taiteeni pygmien ympärileikkausrituaaleihin, ja silti eräskin besserwisser ei hallitse edes perusjännitettä. Silti siitä puhutaan kun se olisi jotain erityistä. Jotain mätää Tanskanmaalla sanon minä.

”Minun on raskas olla. Voi kunpa tietäisit miten raskas minun on olla”, sanoi Tshehovin Anton minulle kerran. Tämä meidän alamme on nykyään aivan poikkeuksellinen suhteessa kaikkiin muihin. Joka päivä yhdeksästä viiteen koulussa ja ammatissa tehdään kahdessa vuorossa työtä. Ja nyt ei puhuta edes yökuvauksista. Tätä ei voi kukaan muu käsittää kuin me, jotka tähän Thalian oravanpyörään olemme joutuneet. Haloo, hei te lukijat, joita Apollon on myös koskettanut, olkoon tämä vaikka mikä kutsumusammatti: muistakaa terve itsekkyys! :)

Minulla on sisäinen pakko olla esillä ja luoda tyhjästä kokonaisia maailmoja.Tämä on meille taiteilijoille hyvin yleistä. Kuulumme suureen jatkumoon.

Tehkää kuin minä: suhtautukaa työhönne kuin mihin tahansa ammattiin. Jotkut kulttuuristalinistien viimeiset linnakkeet vaativat meitä kaikkien joogien, tuotantopalavereiden, työmatkojen ja lukuharjoitusten ohella olemaan vielä jonkinlaisia yli-ihmisiä ja ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Eikös se ole todistettu, mitä jää jäljelle kun politiikka ja teatteri sotketaan toisiinsa? Muutama hyvä stemmabiisi ja verenpunaisella sotketut kasvot koko maailman silmissä. Mona Lisallakaan ei ole punaista käsivarsinauhaa ja silti se on maailman paras taideteos. Miten tämä on mahdollista? Hä?

Kävin hyvin vaivaannuttavan keskustelun asiasta Brechtin kanssa. Tämä DDR:n lahja maailmalle vaati, että teatteritaiteilijan olisi verrattava harjoitusaikaansa klassisen viulistin harjoitusaikaan. Viulisti kuulemma harjoittelee useita tunteja päivässä koko uransa ajan. Meidän teatteritaiteilijoiden olisi kuulemma tehtävä samoin, jotta voisimme kutsua itseämme tasavertaisena taiteilijoiksi. Väite on naurettava sillä teatterilaisethan harjoittelevat näytelmiä ainakin kaksi kuukautta. Lisäksi esimerkiksi näyttelijät opiskelevat tekstin ja ohjaajat käyvät taiteellisissa palavereissa. Näihin kuluu useita tunteja, varmasti saman verran kuin viulistilla.

Brecht intti vielä vastaan: kyse on henkilökohtaisesta kehityksestä, itsensä kovilla pitämisestä. Huomautin tälle jälkikturkkalaisuuden airueelle: 1) Teatteri on aina yhtenäistaideteos, joka saavutetaan ryhmätyöllä – ei millään egoismilla. 2) Fakta on, että vastanäyttelijä tekee 50 prosenttia näyttelijän työstä. On aika paradoksaalista vaatia 100 prosentin henkilökohtaista panostusta tähän päälle. 50% + 100% = 150% = matemaattinen mahdottomuus. Kaavaa voi helposti soveltaa muillekin teatterin osa-alueille muuttujia vaihtamalla. Meni BB-poloinen hiljaiseksi.

Nautitaan siis omasta synnynnäisestä lahjakkuudestamme. Meidän ei tarvitse lunastaa oikeuttamme tehdä taidetta. Se lunastettiin sinä hetkenä, kun ensi kertaa tajusimme olevamme osa teatterin suurta kiertokulkua.

Kohti Hietaniemen taiteilijakukkulaa ystävät!

Kirjoittaja opiskelee Teatterikorkeakoulussa ohjausta.

 

Hae jutuista