Arkisto

On sitä ennenkin yritetty

Taideyliopisto Liki neljäkymmentä vuotta sitten suunniteltiin kolmen taidelaitoksen yhteistä taloa Pasilaan yhteiskunnan taistolais-vennamolaisessa ilmastossa. Nyt pohditaan taideyliopistoa samalla kun perussuomalaiset linjaavat kulttuuria. Eero Melasniemi suostuu kertaamaan menneitä – ensimmäisen kerran sitten rehtorikautensa. Samalla tulee arvio nykymenosta.

Tiedonantajan haastattelussa 22. tammikuuta 1982 puhuu Teatterikorkeakoulun väistyvä rehtori Eero Melasniemi. Kuvassa mustapartainen ja -tukkainen hahmo katsoo kaukaisuuteen, ehkä myös menneisiin.

– Näin tehtäväkseni lähinnä edellytysten luomisen teatterikoulutuksen kehittämiselle. Ei ollut tiloja, välineistöä eikä varoja palkkauksiin. Pantiin vireille muutamia suuria asioita – opetussuunnitelman luominen, korkeakoulustatuksen hankkiminen ja toimivien tilojen saaminen. Kaksi viimeksi mainittua osoittautuivat työläämmiksi kuin mitä ikinä osattiin kuvitella.

Takana on reilu vuosikymmen Teatterikoulun johdossa. Porvarillisen Suomen 1970-luvulle hän on ollut itse perkele. Vaimonsa Kristiina Halkolan kanssa he ovat olleet kuin Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg, ne Käpy selän alla -tyypit, taistolaismilitantit partaradikaalit, vallankumouksen advokaatit. Toisille edistyksen airueita, monille muilutettavia punikkeja.

Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2011 Eero Melasniemi istuu Park Hotellin ravintolassa. Olemme kotikentällä, respakin tervehtii kädestä. Eikä ihme, kukapa ei 1990-luvulta muistaisi Hyvien herrojen kauppaneuvos Paukun vävypoikaa Raimo ”Tollo” Koskivuota.

Parta ja hiukset ovat harmaantuneet, mutta katse on edelleen kaukaisuudessa. Tummat silmät ovat haalistuneet ja juuri nyt ne taitavat hieman kimaltaa, kun puhe siirtyy rehtorikauden loppuaikoihin.

– En mä vieläkään tiedä missä olisin ajatellut väärin… Kun ajatellaan koulutusperiaatteita mitä rakensimme, niin en ole kuullut vielä paremmistakaan. Kuitenkin meitä vastaan hyökättiin niin perkeleesti. Se oli hyvin epäoikeudenmukaista, ei voinut puolustautua. Lehdistöllekin sanoin, että ovet ovat auki, mutta kukaan ei tullut.

Ehkä lehdistö ei aina tullut, mutta ainakin se kirjoitti, ja paljon. Elokuun 29.1979 Helsingin Sanomat varasi koko sivun ensimmäisiä avajaisiaan korkeakouluna viettäneelle opinahjolle. Näkemyksiä, puolusteluja ja syytöksiä esittävät niin rehtori Melasniemi, opetusministeri Kalevi Kivistö ja koulun piirissä toimineet opettajat ja johtokunnan jäsenet Matti Ranin, Kalevi Kahra, Eila Rinne, Marja Korhonen ja Iiris-Lilja Lassila.

Taustalla on väitteitä siitä, että opiskelijoiksi otetaan vain vasemmistolaisia tai sellaisia heistä ainakin tehdään. On huhuttu valintakoetehtävien vuodattamisesta sukulaisille, huumeiden käytöstä oppitunneilla.

Savua ilman tulta? Melasniemen sormi paukahtaa pöydän reunaan niin, että kahvikupit pomppaavat. Äänen värähdys kertoo aiheen herkkyyden.

Sillä tällaistakin tapahtui.

– Kerrankin minut kutsuttiin koulun yleiskokouksen eteen. Oli tullut nimetön ilmianto. Kysyivät aatemaailmaani. Vastasin, että olen vasemmistolainen, mutta parlamentaarisissa rajoissa enkä ole minkään puolueen jäsen. Enkä näe miten se liittyy tehtäviini täällä. Aatteellispoliittiset käsitykseni eivät vaikuta siihen mitä täällä tapahtuu. Koulu ei voi suosia mitään koulukuntaa, sillä ei ole omia teesejä ja sen täytyy olla pedagogisesti avoin. Jos päätöksiä tehdään puoluepoliittisin premissein, puutun asiaan.

Vanhat puheenvuorot tulevat kuin ulkomuistista. Käpylässä ilta hämärtää ja kierrokset kiihtyvät. Selvitetään nyt saman tien ne muutkin syytökset. Vielä kerran.

– Huumeväitteistä sanon, että joo, muistan 1970-luvun afgaaniturkit ja trumpettihousut, mutta koskaan en koulussa enkä muuallakaan huumeita nähnyt. Missä todellisuudessa minä muka sitten elin? Koulussa olisin tietenkin ehdottomasti kieltänyt niiden käytön. Tai valintakoetehtävät. Jollekin on voitu sanoa, että ehkä laulamaan varmaan joudut. Johan olisi ollut paljastus! Tehtävistä ei missään tapauksessa saanut puhua.

Rehtorikausi jätti jälkensä ja leimasi myös ammatillisesti. Siirtyminen freelance-näyttelijäksi oli vapauttavaa, mutta takana savusi siltoja. Melasniemi oli vähän persona non grata sekä näyttelijäkunnan (”hallintomies” haluaa takaisin lavalle) että nopeasti muuttuvan, ja oikeistolaistuvan, Suomen silmissä.

– Olin ollut kaksitoista vuotta remmissä ja heräsin siihen, että mitä mä olen koko sen ajan tehnyt. Ja mitä pitäisi tehdä nyt? Se kalvoi, vähän kuin jos sotilasta mietityttäisi onko tappamisessa ylipäätään järkeä. Tuntui, että kaikesta siitä taistelusta huolimatta en ollut saanut tarpeeksi aikaan. Olisi aikaisemmin pitänyt lähteä vittuun, kansanhiihtomerkki pitäisi saada kai vähemmälläkin…

– Olin silloin käsityksessä, että talohanke sittenkin etenee. Tieto sen kaatumisesta tuli vasta myöhemmin. Onneksi. Jos olisin tiennyt niin käyvän, niin ehkä olisin velvollisuudentuntoisena yrittänyt jatkaa.

Niin, se talo. On palattava vuoteen 1971, jolloin TV-teatterista irtisanoutunut Eero Melasniemi tulee Teatterikoulun johtotehtäviin.

Muovipussillinen maksamattomia laskuja

Vuosikymmenen alussa oli tehty periaatepäätös, jolla Suomen Teatterikoulu, Svenska Teaterskolan ja Helsingin yliopiston ohjaaja- ja dramaturgikoulutus yhdistettiin hallinnollisesti. Uutta kokonaisuutta olivat kollegiona Melasniemen ohella vetämässä Kaija Siikala ja Kristin Olsoni.

Modernia teatterikoulutusta pystytettäessä järjestys meni näin: opetussuunnitelma, rahoitus, tilat. Lähihistoriassa hommaa oli fyysisesti pyöritetty sekalaisissa osoitteissa ja ties millä vinteillä.

– Jumalauta. Siinä oli muovikasseittain maksamattomia laskuja ja opiskelijat olivat tulossa syksyllä. Meillä oli Helsingin Työväenyhdistyksen viereisessä graniittilinnassa pari huonetta ja ullakko. Välillä vuokrasimme juhlasalia. Ruotsalaiset olivat keskustassa ja opiskelijat juoksivat talvella siitä jään yli ja Kaisaniemen kautta. Tilanne oli kestämätön, kun tavoitteena olivat yhteiset ohjelmat ja se, että opintojen aikana tehdään teatteriesityksiä.

Opetusministeriö alkoi viimein ottaa vastuuta ja kaupunkia haravoitiin sopivien tilojen löytämiseksi. Melasniemi muistaa käyneensä muun muassa eräässä vanhassa raunioituvassa saippuatehtaassa Haapaniemenkadulla. Etsinnän tuloksena löytyi myös pitkäaikaiseksi osoitteeksi tullut Ehrensvärdintie.

Teatterikoulussa oli jo pohjiksi tehty omia laskelmia ja muistioita tilaongelman ratkaisemiseksi.

– Sitten huomasimme, että Ateneumin päädyssä, Taideteollisessa tehdään ihan samaa. Idea yhteisestä hankkeesta syntyi varmaan ensimmäisissä tapaamisissa. Pian myös Elokuva-arkisto otti yhteyttä. Katsottiin, että elokuva kuuluu luontevasti samaan piiriin. Toki myös musikaalit, operetti ja elokuvamusiikki koettiin läheisiksi alueiksi. Sibelius-Akatemiassa seurattiin tilannetta, mutta heitä ei koskaan konkreettisesti pyydetty mukaan.

Vaikka yhteistä kattoa rakennettiin, niin samalla jokainen loi myös omaa identiteettiään. Keskinäinen synergia ja emansipaatio vanhoista säätiöpohjaisista rahoitusmalleista kulkivat rinnan. Kyräilyä ja kateutta ei Melasniemen mukaan esiintynyt, toive valtion suuremmasta roolista oli yhteinen.

Uudisrakennuksen suunnitelmia pyöriteltiin viitisen vuotta, kunnes iso pyörä pyörähti. Kaupunki ja valtio osoittivat vaihtokaupoilla tontin Pasilasta ja arkkitehdeiksi valikoituivat Gullichsen, Kairamo ja Vormala. Teatterin osalta asiantuntijaksi tuli Pentti Piha. Kerrosneliöitä oli määrä tulla 30 000. Yhteensä kahdenkymmenenviiden (!) eri päättäjien tekemien myönteisten päätösten jälkeen valtioneuvosto siunasi suunnitelman joulukuussa 1977 ja päätti toteutuksesta helmikuussa 1978. Rakentamisen oli määrä alkaa seuraavana vuonna.

Ja taas kahvikupit kilisevät Park-hotellin pöydässä. Entinen arkkitehtiopiskelija herää henkiin.

– Siinä oli lomittain kuin kaksi H-kirjainta. Kaksi kunnon teatteria, suuri ja pieni näyttämö, studioita pieniin esityksiin, katetut sisäpihat, tuossa joku opettaa pianolla ja kun mennään tuonne, niin siellä on taideteollinen ja täällä katsotaan elokuvaa…, Melasniemi innostuu.

Mutta tarinan lopusta tuli sottainen. Vuoden 1980 alun Ylioppilaslehti repäisi kömpelöllä otsikolla: ”Sota Teatterikorkeakoulua vastaan jatkuu – Parjauksen jälkeen Pasila-projektia nurin.” Varattua tonttia alettiin pitää pienenä, rahaakin oli niukalti ja Ooppera saattaisi olla kiireellisempi.

Seurasi huopaamista ja soutamista. Välillä hanketta haudattiin ja taas elvytettiin. Peruskivikin ehdittiin muurata. Valmista piti lopulta tulla noin 1986. Ei tullut. Melasniemellä on syystä edelleen varma kanta.

– Taantumuksen vastaisku, se sen selkeimmin selittää. Se näkyi myös laajemmin EVA:n koordinoimana työnä vasemmistolaista kehitystä vastaan. Argumentit tontin pienuudesta olivat tekaistuja. Pelättiin, että Pasilaan syntyy hippikommunistien pesä, josta ne alkavat ammuskella lähitaloihin eikä sitä pirunnyrkkiä saa sitten mitenkään purettua.

– Vastustusta vastaan oli vaikea taistella, sillä se puettiin niin hienovaraisesti – paikka on väärä, ajankohta on väärä, yhteinen talo vie toimijoilta itsenäisyyden, parempi heille itselleen ettei rakenneta… Varsinainen hankkeen kampitus tosin tapahtui vasta kun olin lähtenyt rehtorin paikalta.

Marianne Möller, joka oli TeaKin oppilaskunnan puheenjohtaja 1970-luvulla ja vararehtorina elokuusta 1979 vuoden 1982 loppuun (ja toisen jakson vielä 80-luvun lopulla) sanoo samat asiat hieman toisin.

– Politiikka. Teatterikoulu ja taideteollinen olivat kommunistien käsissä. Siinä mielessä Melasniemi, johon hanke oli henkilöitynyt, oli ongelma. Vaikka virallinen Suomi oli pro-DDR ja pro-Neuvostoliitto, niin näitä kotitaistolaisia ei siedetty. Minuakin oppilaskunnan edustajana kutsuttiin välillä puhutteluun ministeriön biedermeier-tuoleille.

Mikä on sitten totuus?

Ehkä paras selitys Pasila-projektin kaatumiselle lienee se, että yksinkertaisesti samaan aikaan yritettiin toteuttaa liian montaa asiaa. Noina vuosina kulki useita toisiinsa lomittuvia prosesseja. Pyrittiin kohti korkeakoulustatusta ja rakennettiin koulutuksen sisältöä samalla kun sitä laajennettiin.

Puoluepolitiikasta puhumattakaan mukaan sotkeutui vielä aluepolitiikka, kun syntyi kiista pitäisikö teatterikoulutuksen sijaita Helsingin sijasta Tampereella. Upouuden rakennuksen saanut Työväen Teatteri olisi mielellään ottanut vuokralaisia vanhoihin tiloihinsa.

Tämän kaiken keskellä Pasila-projektista tuli enemmän kuin rakennus, symboli jollekin sovittamattomalle. Se oli vain jotenkin liikaa.

Opetukset uudelle vuosituhannelle?

Pasila-projektissa rakennettiin yhteistä taloa Teatterikorkealle, Taideteolliselle korkeakoululle ja Suomen Elokuva-arkistolle. Yhteinen hallinto ei suunnitelmiin kuulunut. Nyt suunnitteilla olevan TeaKin, Kuvataideakatemian ja Sibelius-Akatemian muodostaman taideyliopiston kohdalla ei ole rakennuksista puhuttu, vaikka muuta synergiaa hahmotellaankin.

Mutta olisiko liki neljänkymmenen vuoden takaa opittavissa jotain? Miltä nykykaavailut näyttävät konkarien silmin? Marianne Möllerin mukaan aika saattaa olla viimein kypsynyt. Kehitys on edennyt poikkitaiteelliseen suuntaan, jossa rajat hälvenevät.

Periaatteessa myönteisinä näkee kaavailut myös Eero Melasniemi.

– En osaa verrata mennyttä ja nykytilaa enkä argumentoida puolesta tai vastaan. Mutta pinnalta katsoen taidekoulujen yhteinen juttu näyttäisi positiiviselta. Hallintojen yhdistämisessä en näe mieltä, mutta yhteiset leiritulet eivät koskaan ole olleet pahasta.

Ja yhtäkkiä vanha näyttelijä syttyy (kahvikuppiparat).

– Mennään kalaan, korjataan satoa, kaadetaan metsää – mennään kirkolle! Yhteinen soutu. Vaikka välillä joutuu tekemään tylsiäkin asioita, niin kulttuurin kehittymiselle ei ole haitaksi, että kaikki tietävät kaikesta vähän.

Mielikuva lähtee kuljettamaan ja sopiva vertaus löytyy lapsuuden helteiseltä heinäpellolta. Seipäät kohoavat hotellin ravintolasaliin. Eikä sitä junttaamista ja olkapäiden kohoamista tohdi keskeyttää.

– Tehtävänä oli viedä sanomalehtipaperiin käärittyjä maitopulloja ja eväitä peltotyöläisille ja tuoda ne sitten takaisin. Mutta sitten pääsin tappipojaksi – alempi reikä, tappi siihen, seuraava… Jumalauta mikä arvonnousu! Pääsin mukaan prosessiin. Kokonaisprosessin kanssa on siis hyvä joutua tekemisiin. Sitä pitää kunnioittaa, ja sitten valita oma alueensa.

– Sellaista yleissivistystä taiteilija tarvitsee, jotta hänestä tulee sivistystyöntekijä. Taide on myös taitamista. Suhteessa tekemiseen taiteiden yhteistyö on rajaton. On olemassa vain räjähdyskohtia, joista joko syntyy jotain tai jotka kuihtuvat pois. Sinänsä on saatanan samantekevää mitä laissa lukee.

Mieli palaa harmaaseen Käpylään ja ajankohtaisiin asioihin. Jos 1970-luvulla Melasniemeä kumppaneineen paheksuttiin, niin nyt ei kaukana olisi ladon takana lahtaaminen.

Kommentissa on vähän ähäkutti-henkeä.

– Vanha koti-uskonto-isänmaa –rintama saa syyttää itseään siitä, että sivistyneet työmuodot lyötiin alas. Taide politisoituu taas Soinin takia aivan väärällä tavalla. Asiat tulevat nyt toista kautta vastaan. Aggressio vasemmistoa kohtaan ja sen nujertaminen pursuaa nyt perussuomalaisiin. Sivistyneistö suhtautuu heihin halveksuen, mutta kyse on siitä että valtakoneisto on laiminlyönyt kansalaisia. Ei pidä syyttää niitä, jotka nyt haluavat käyttää ääntään.