Mitä kuulemme esityksessä?
Kuulemme esiintyjät, esitystilan sekä yleisön, mahdollisesti musiikkia, tehosteita. Äänet eivät yleensä ole tajunnassamme olemassa erillisinä tapahtumina vaan sekoittuneena toisiinsa ajassa eteneväksi äänten virraksi, soivaksi kokonaisuudeksi.
Voimme eritellä äänellisiä tapahtumia niiden erityyppisten kommunikaation tapojen suhteen. Eri tyyppiset äänet tulkitaan kuulohahmotuksessamme eri tavoilla. Ratkaisevaa tällöin on äänten erilainen organisoituminen. Järjestämme äsken luettelemamme esityksen äänet niiden organisoitumisasteen mukaan:
puhe – musiikki – äänimaisema
Teatteriesityksen äänellisessä keskiössä on tietenkin ihmisen puhe. Tanssiesityksessä tämän paikan ottaa ihmisen liike. Näkö- ja kuuloaistimme ovat hieman kärjistäen sanottuna erikoistuneet kahteen päätehtävään, hengissä pysymiseen ja yksilöiden väliseen kommunikointiin. Olemme siis erittäin taitavia vastaanottamaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten sanallisia ja sanattomia viestejä. Puhe, sanallinen viestintä on rakenteeltaan tarkasti määriteltyä ja perustuu muutamaan kymmeneen äänelliseen perusyksikköön, foneemiin.
Musiikki on häilyvämpää. Voidaan sanoa että musiikillakin on syntaksi, toisin epämääräisempi ja monitulkintaisempi kuin puhutulla kielellä. Eri musiikkityyleillä ja kulttuureilla on tietenkin aina omat sääntönsä ja rakenteensa ja jopa funktionsa. Musiikin merkitykset ovat häilyvämpiä, ne ovat kielellisen merkitsevyyden tuolla puolen, ikään kuin jossain esikielellisessä merkitysavaruudessa.
Äänimaisemat taas ovat merkityssisällöltään vielä monitulkintaisempia; niiden merkitys tai merkitsevyys syntyy oikeastaan pelkästään kontekstista, niistä tapahtumista tai mielentiloista joihin ne liittyvät. Vastaanottajan kokemushistorialla ja muistoilla on myös suuri rooli tässä merkityksenantoprosessissa. Esimerkiksi koiran haukunta voi olla tervetullut signaali kotiin palaavalle, kun taas uhkaavassa tilanteessa sama haukunta voi tuntua hyvinkin ahdistavalta.
Kun siirrymme ylläkuvatulla jatkumolla puheesta kohti äänimaisemaa äänivirran ajallinen tiheys harvenee; puhe on tiiviisti pakattua informaatiota kun taas äänimaisema saattaa olla hyvinkin harvaa ja hitaasti muuttuvaa.