Faktoja Burmasta (Myanmarista)

pinta-ala: 678 500 km2
pääkaupunki: Rangoon (Yangon)
väkiluku: 48 miljoonaa
väestörakenne: burmalaisia ja burmansukuisia 78%, moneja 6,7%, kiinalaisia 1 milj., intialaisia 0,5 milj. ja useita etnisiä ryhmiä
kieliä: burma ja burmansukuiset kielet (karen, kachin, chin ym.), shan, mon, kiina
uskonnot: theravada-buddhalaisia 89%, kristittyjä 4%, animisteja 1%

Burma (nyk. Myanmar) on sekä maantieteellisesti että poliittisesti eristäytynyt maa. Se rajautuu vuoristoihin ja Intian valtamereen. Brittien siirtomaakauden päättymisestä saakka 1948 se on tietoisesti sulkeutunut muulta maailmalta, ensin kehittämällä buddhalaisuuden ja kommunismin kombinoivan yhteiskuntamuodon. Viime vuosikymmeninä eristäytymisen syynä on ollut maata hallitsevan sotilasjuntan politiikka. Burma koki brittien siirtomaavallan erittäin raskaana, mutta siirtomaakauden kulttuuria tuhoavasta vaikutuksesta huolimatta Burmassa on säilynyt meidän aikoihimme saakka ainutlaatuisia rituaaliteatterin, tanssin, tanssiteatterin ja nukketeatterin muotoja. Ne heijastavat selkeästi Burman kulttuurin eri kehitysvaiheita sekä myös varhaisempien kulttuurien ja erilaisten kansainvälisten kulttuurikontaktien vaikutuksia.

Varhaisin Burman alueella kukoistanut korkeakulttuuri oli Pyu-kulttuuri (n. 200–600). Sitä ei tunneta vielä hyvin, mutta säilyneen pienoisveistosten sarjan, ja kiinalaisten historialähteiden perusteella tiedämme jotakin sen tanssitraditiosta. Kiinalaislähteiden mukaan pyut lähettivät vuonna 802 32-henkisen musiikki- ja tanssiryhmän Kiinan hoviin, missä sen esitystä arvostettiin niin paljon, että hovirunoilija kirjoitti vierailun kunniaksi ylistysrunon. Pienoisveistosten sarja 600–700-luvuilta antaa meille tietoa siitä, miltä pyu-tanssi näytti. Huilun, rummun ja symbaalien säestämän tanssijan jalkatyö vaikuttaa energiseltä, keho kaartuu S-muotoon ja käsivarret ovat kulmikkaissa taivutuksissa. Huomattavaa on, että pyu-tanssissa voi nähdä idullaan Burman myöhemmän klassisen tanssin hallitsevat piirteet.

Toinen varhainen Burman alueella kukoistanut kulttuuri oli Mon-kulttuuri. Mon-kansoilla oli useita valtiomuodostelmia eri puolilla nykyistä Burmaa ja Thaimaata n. 500-luvulta aina 1700-luvulle saakka, mutta heidän kohtalonaan oli joutua sulautumaan burmalaisten ja thai-kansojen valtakulttuureihin. Monit välittivät Intiasta ja Sri Lankalta Kaakkois-Aasiaan theravada-buddhalaisuuden ja siihen liittyvän kirjallisuuden sekä myös kirjoitusjärjestelmän, josta burman kielen aakkoset kehitettiin. Mon-vaikutus on ollut merkittävä myös teatterin ja tanssin alalla. Siihen viittaa muun muassa se, että muutamat soittimet levisivät heidän välityksellään Kaakkois-Aasian mannerosiin sekä se, että Burman klassisessa tanssiohjelmistossa on edelleen mon-tansseiksi nimettyjä numeroita. Todennäköistä on, että monien perinteet sekoittuivat burmalaisiin traditioihin. Mon vähemmistöt pitävät Burmassa ja Thaimaassa edelleen yllä omia perinteitään, joita on tutkittu valitettavan niukasti.

Burmalaisten oletetaan saapuneen nykyisille asuinsijoilleen joskus 800-luvun tienoilla. He valloittivat monit ja hyödynsivät heitä ja heidän taitojaan ja perinteitään rakentaessaan Keski-Burmaan uuden pääkaupungin, Paganin. Siitä kasvoi tiilisine temppeleineen ja puisine palatseineen koko Aasian mittapuun mukaan yksi aikakautensa suurimmista kaupungeista. Pagan-kaudella (1044–1287) animistinen nat-uskonto ja buddhalaisuus sulautettiin yhteen. Muutamat Paganin seinämaalauksista antavat tietoa kauden tanssiperinteistä. Maalauksissa on kuvattu tanssijoita avoimissa pliÈ-asennoissa, jotkut naamiot kasvoillaan. Intialainen vaikutus oli tuntuva. Pagan-kausi, jota pidetään burmalaisen kulttuurin kultakautena, päättyi mongolien valloitukseen, mutta edelleen noin 2200 uskonnollisen rakennuksen rauniot kertovat kaupungin loistosta.

Mongolien hyökättyä Paganiin vuonna 1287 alkoi pitkä hajaannuksen kausi, jolloin valta oli milloin burmalaisilla, Pegua Etelä-Burmassa pitkään hallinneilla moneilla, pohjoisesta tulleilla shaneilla tai lännesta Arakanista hallinneilla arakanilaisilla. Poliittinen painopiste siirtyi Paganista pohjoiseen ns. Ylä-Burmaan, minne vähitellen syntyi kaupunkirypäs Ava, Sagaing, Amarapura ja Mandalay. Uusi yhtenäisyyden kausi alkoi vuonna 1752 kun vallan sai burmalainen Konbaung-dynastia. Vuonna 1857 alkoi Mandalayn pääkaupunkikausi, joka päättyi brittivalloitukseen vuonna 1885. Konbaung-dynastian aikana burmalainen tanssi ja teatteri kiteytyi klassisiin muotoihinsa. Burman teatterin kultakautena pidetään aikakautta, joka koitti burmalaisten valloitettua naapurimaan Thaimaan pääkaupungin Aytutthayan ensin vuonna 1567 ja myöhemmin vuonna 1767. Valloitetusta pääkaupungista tuodut hovitanssijat ja muut teatterin ja tanssin ammattilaiset toivat tulessaan uusia esitysmuotoja ja taitoja. Thaimaalaisia taiteilijoita arvostettiin Burmassa suuresti. Thai-vaikutteinen tyyli tunnettaan siellä nimellä yodayar.

Mandalayn hovin klassiseen perinteeseen kuului hovitanssien lisäksi myös zat pwe-tanssidraamoja, joiden aiheina olivat yleensä jataka-tarinat ja niiden muunnelmat. Ayutthayan valloituksen jälkeen suosituksi aiheeksi tuli myös Ramayana-eepos. Burmalaisella marionettiteatterilla, yokhte pwellä, oli kultakautensa 1800-luvulla, jolloin se ylitti taiteelliselta tasoltaan ”elävän” teatterin. Nukketeatterin estetiikka ja nukkien liikkeet omaksuttiin 1700–1800-luvuilla myös tanssiin. Burman jouduttua kokonaisuudessaan Britannian siirtomaaksi vuonna 1886 Mandalayn hovitraditio katkesi. Eri alojen taiteilijat joutuivat etsimään elantonsa uusilta mesenaateilta ympäri maata. Musiikin ja tanssin alalla hovitaide oli näin ensimmäistä kertaa koko kansan ulottuvilla. Teatteri kehittyi yhä populaarimpaan suuntaan ja osa klassisesta ohjelmistosta katosi lopullisesti.