Sanskrit-draamat
Intian klassinen näytelmäkirjallisuus

Intialaisen kulttuurin kultakaudelta on säilynyt useita näytelmiä. Suurelta osin ne on kirjoitettu sanskritin kielellä, joten niitä kutsutaan sanskrit-draamoiksi. Ne tunnetaan lähinnä vain teksteinä, sillä niiden esittämisperinne katkesi 1000-luvun jälkeen.

Ensimmäisen kerran sanskrit-näytelmä käännettiin länsikielelle jo 1700-luvun lopussa. Siitä alkaen niitä on käännetty ja tutkittu aktiivisesti. Nykyään niitä myös esitetään niin Intiassa kuin muuallakin.

Näytelmän perustana on usein legenda-aihe, jonka mukana on poliittisia juonitteluja ja rakkaustarinoita. Joskus juoni on muunnelma Mahabharata- tai Ramayana-eepoksen teemoista. Rakastavaisten onni tai epäonni kuvataan lyyrisesti, yliluonnolliset olennot puuttuvat tapahtumien kulkuun, sankarit taistelevat hirvittäviä demoneja vastaan. Maanpäällinen todellisuus ja yliluonnollinen fantasia sekoittuvat.

Rakenne

Esitys alkaa alkurukouksella. Sitä seuraa näytelmän prologi, jossa teatterin johtaja esittelee esitettävän näytelmän ja ryhmänsä. Draaman kulku noudattaa määrättyjä konventioita. Sankarin ei koskaan saa käydä lopullisesti huonosti, hänen kuolemaansa ei voida esittää. Lopulta sankarin toive ja pyrkimykset toteutuvat. Monesti ratkaisun tuo jokin tunnusesine, esimerkiksi kadonnut sormus tai kukkaseppele. Tunnusesineen avulla päähenkilöt jälleen löytävät toisensa. Finaaliin liittyy usein hämmästyksen sadunomainen tunnelma juonen palasten vihdoin osuessa kohdalleen.

Natyasastrassa määriteltiin draaman rakenne hieman samaan tapaan kuin Aristoteles Runousopissaan esitti tragedian rakenteen. Intialaisen käsityksen mukaan kaikella näyttämötoiminnalla on oltava selkeä alku, keskikohta ja loppu. Lisäksi tarkennettiin muita tärkeitä draaman käännekohtia, kuten vastustus, ponnistus, toivo ja täyttymys.

Näytelmiä oli monia eri tyyppejä. Keskeisimmät näytelmätyypit ovat sankarinäytelmät (nataka) ja sosiaalinen tai ihmissuhdenäytelmä (prakarana). Lisäksi tunnetaan lyhyitä farsseja, lemmenmonologeja jne.

Kieli ja historiallinen kehitys

Sanskrit-näytelmissä käytetään rinnan klassista sanskritia ja prakritia eli kansankieliä. Korkea-arvoiset henkilöt puhuvat sanskritia, naiset ja alempiarvoiset miehet kansankieliä. Laulusäkeet esitettiin usein taipuvalla kansankielellä, poikkeuksena joidenkin kuninkaiden ja pyhien miesten säkeet.

Varhaisimmat säilyneet näytelmäkatkelmat ovat löytyneet Itä-Turkestanista, Silkkitien varrelta. Silkkitie oli tärkeä kulkureitti, joka yhdisti Keski- ja Itä-Aasian Eurooppaan sekä Aasian eri osia toisiinsa. Buddhalaisuus kulkeutui Intiasta Silkkitietä myöten Kiinaan ja varhaisimpien draamakatkelmien joukossa onkin buddhalaisen näytelmän katkelma. Keski-Aasiasta löytyneet näytelmäkatkelmat ovat tärkeä linkki Intian ja Kiinan teatterin kehityksessä.

Varhaisimpia kokonaisuudessaan säilyneitä draamoja lienevät Bhasan kirjoittamina pidetyt 13 näytelmää, joista Yaugandharayanan valat ja poliittinen farssi Vasavadattan uni ovat tunnetuimmat.

Kalidasa

Sanskrit-dramatiikan huippuna pidetään Kalidasan näytelmää Sakuntala. Kalidasan oletetaan toimineen klassisella Gupfa-kaudella (300–400-luvut jKr.). Häneltä on säilynyt kolme näytelmää sekä runoutta.

Video: Sakuntala

Kalidasan taiteessa nähdään kiteytyneenä sanskrit-runouden ihanne, eräänlainen ”läpikuultavuus”. Kalidasan Sakuntala-näytelmän vanha käsikirjoitus on löydetty jopa luostarin kirjastosta Kiinasta.

Se on myös ensimmäinen länsikielelle käännetty sanskrit-näytelmä. Sir William Jones käänsi sen englanniksi v. 1789, ja sitten se edelleen käännettiin muille kielille, muun muassa venäjäksi. Näytelmä teki Goetheen syvän vaikutuksen ja vaikutti Faustin muotoutumiseen. Goethe kirjoittikin Sakuntalalle ylistysrunon:

Haluatko kukkia kevään vai hedelmiä myöhemmän vuoden
Haluatko sitä mikä viehättää ja ihastuttaa
Haluatko sitä mikä tyydyttää ja ravitsee
Haluatko taivaan ja maan yhdellä nimellä tavoittaa
Kun mainitsen sinut, Sakuntala, on kaikki tuo sanottu.

Juoniselostus: Kalidasa: Sakuntala

Sakuntala lienee lännessä parhaiten tunnettu aasialainen näytelmä. Kuten edellä mainittiin, se käännettiin jo 1700–1800-luvuille monille eurooppalaisille kielille. Se on innoittanut paitsi Goetheä ja muita eurooppalaisia kirjailijoita, myös klassisen baletin tunnetuinta koreografia Marius Petipata, joka sai siitä innoituksen balettiinsa Bajadeeri (1877). Sakuntalalla on ollut renessanssinsa myös Intiassa. Vuonna 2000 Keralassa, Etelä-Intiassa se rekonstruoitiin kutiyattam-tyylillä useampia iltoja kestäväksi traditionaaliseksi esitykseksi.

Muita sanskrit-dramaatikkoja

Suunnilleen Kalidasan aikalainen oli kuningas Sudraka, jonka nimissä on säilynyt kolme näytelmää. Niistä kuuluisin on Savivaunu (Mrcchakatika). Se pohjautuu Bhasan varhaisempaan näytelmään, ja sitä pidetään Sakuntalan rinnalla Intian sanskritdraaman huippuna. Sen ansioiksi luetaan paitsi tyylin täydellisyys myös luonnekuvauksen eloisuus ja draamallinen jännite. Savivaunussa poliittinen juoni lomittuu rakkaustarinaan.

Sankari on rakastunut jaloon neitoon, mutta olosuhteet ovat heidän rakkauttaan vastaan. Samanaikaisesti karjanvalvoja Aryaka punoo vallankumousta tyrannimaista hallitsijaa vastaan. Poliittisen pelin jälkeen Aryaka saakin vallan, nousee valtaistuimelle ja saattaa sankariparin onnellisesti yhteen.

Intian kirjallisuuskriitikot ylistivät myös todennäköisesti Gupta-kaudella eläneen Visakhadattan elävää henkilökuvausta. Hänen ainoa kokonaan säilynyt näytelmänsä Raksasan sormus (Mudraraksasa) on poliittinen fantasia, aikansa agenttitarina. Se kertoo Intian tarunhohtoisen Maurya-dynastian hallitsijasta Candragupta Mauryasta (n. 200 eKr.) ja hänen viisaasta ministeristään Kautilyasta. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Maurya-dynastian pääkaupunkiin Pataliputraan, ja tarina etenee tähän tapaan:

Juoniselostus: Visakhadatta: Raksasan sormus

Bhavabhauti ajoitetaan 700-luvun alkuun, ja häneltä on säilynyt kolme näytelmää: Suuren sankarin tarina (Mahaviracarita) joka käsittelee Ramayanan tapahtumia, Ramayanan loppujaksoa eli Sitan uskollisuuden todistamista käsittelevä Raman myöhäisemmät vaiheet ja rakkausnäytelmä Malati ja Madhava.

Juoniselostus: Bhavabhauti: Malati ja Madhava

Muita sanskrit-draaman muotoja

Edellä esitellyt esimerkit edustavat kehittynyttä, usein ”ylevää” draamamuotoa, joka muistuttaa lännenkin perinteistä käsitystä draamakirjallisuudesta. Vähemmälle huomiolle ovat yleensä jääneet Intian klassisen kauden allegoriset näytelmät, farssit ja satiiriset monologit. Allegorisissa draamoissa personoitiin inhimillisiä ominaisuuksia. Farssit ja satiiriset monologit sen sijaan antavat kuvan intialaisesta huumorintajusta. Viimeaikainen tutkimus on suhtautunut vakavasti myös näihin kiintoisiin teatterinlajeihin.

Sanskrit-draaman roolityypit

Esittämisperinteen vähitellen kuihtuessa sanskrit-draamat muuttuivat lähinnä lukudraamoiksi. Viime aikoina on tutkittu niiden esittämistapaa, sitä miten näyttelijät toimivat, mikä oli musiikin ja tanssin osuus, jne. Tärkein tutkimuslähde on dramaturgia-ohjekirja Natyasastra ja draamatekstien näyttämöohjeet.

Draamojen henkilöt muodostavat kiinteän tyyppigallerian, ja katsojat tunnistivat heti hahmot ja heidän sosiaaliset taustansa ja luonteenpiirteensä. Perustyyppejä ovat sankari (nayaka), sankaritar (nayika) ja konna (pratinayaka). Mukana on usein myös koominen hahmo (vidusaka), eräänlainen klovni. Hän on rääväsuinen oppimaton brahmana, sankarin ystävä, joka saa kritisoida jopa yhteiskunnan ankarimpia tabuja. Hän ei kuitenkaan ole ”pelle”, vaan irvailija, joka asettaa arvot kyseenalaisiksi ja tuo näytelmään vulgaarin elementin.

Teatteriryhmään kuului lisäksi teatterinjohtaja (sutradhara), joka yleensä prologiosassa sanoo sanansa esitettävästä näytelmästä ja esiintyjäryhmästä. Lisäksi tarvittiin orkesteri ja orkesterinjohtaja. Vielä ei ole kyetty selvittämään, minkälainen musiikki säesti sanskrit-näytelmiä. Todennäköisesti se poikkesi Intian nykyisistä, karnaatisesta ja hindustani-perinteistä.

Sanskrit-draama näyttämöllä

Varmalta tuntuu, että sanskrit-draamat edustivat natyaa, intialaista käsitystä teatterista, jossa musiikki ja tanssi rikastuttavat draamaa. Näyttelijät esittivät tarinan puhuen, laulaen, miimillä, symbolisilla eleillä ja tanssiliikkeillä. Natyasastra erottaa esitystyylissä kaksi päälinjaa: realistisen ja tyylitellyn. On epävarmaa, kuinka suuri merkitys tekstiä kuvittavilla symbolisilla eleillä oli. Mikäli jokainen sana kuvitettiin vastaavalla eleellä, saattaa olla, että esitys kesti kymmeniä tunteja, jopa useita vuorokausia.

Samoin kuin esimerkiksi Shakespearen näyttämöllä myös sanskrit-näytelmissä käytettiin hyvin niukasti lavasteita. Teksti ja näyttelijän miimiset reaktiot kuviteltuun ympäristöön riittivät luomaan illuusion tapahtumapaikasta. Tosin Natyasastrassa luetellaan rekvisiittaesineitä ja lavastusyksityiskohtia, joita todennäköisesti käytettiin sanskrit-näyttämölläkin. Sellaisia olivat vaunut, kilvet, kruunut, aseet, jne. Vuoret voitiin esittää kulissein, vaikka ne saatettiin esittää myös personoituina, ihmishahmoisina. On myös mahdollista, että näytelmässä tarvittavat eläinhahmot esitettiin joskus veistoksina tai maalauksina.

Todennäköisesti sanskrit-draamoissa, kuten Intian edelleen elävissä tanssi- ja teatteriperinteissä esityksen ehdottomana keskipisteenä oli näyttelijä eleineen, tyyliteltyine liikkeineen ja harkittuine kasvonilmeineen. Niiden välityksellä myös sanskritin kieltä taitamaton yleisö saattoi seurata näytelmän kulkua. Joskus klovni-hahmo auttoi kielimuurin yli kommentoidessaan sankarin sanskritinkielisiä vuorosanoja kansankielellä.

Pitkään sanskrit-draamoja tutkittiin lähinnä kirjallisuutena, mutta viime vuosikymmeninä on pyritty yhä enemmän selvittämään sanskrit-teatterin esityskäytäntöä, kokonaishahmoa. Näytelmistä on tehty uusversioita tavanomaisen puheteatterin tai kokeellisen teatterin keinoin. Yksi tunnetuimpia tulkintoja oli Grotowskin 60-luvulla ohjaama Sakuntalan esitys. Kuten edellä mainittiin sanskrit-draamoja on Intiassa viime aikoina pyritty esittämään myös vanhoilla teatterityyleillä kuten kutiyattam-tyylillä.

Sanskrit-draamoilla on kiistaton sijansa maailman teatterin historiassa. Vaikka niiden esitystraditio katkesi, ne ehtivät muodostaa yhden teatterihistorian pisimmistä katkeamattomista perinteistä. Niitä esitettiin yli tuhat vuotta.