Bharatanatyam, orissi, kuchipudi ja mohiniattam
Intian maineikkaat temppelitanssit

Klassiset soolotanssin muodot luokitellaan tyyliltään feminiinisiksi lasya-tansseiksi, joskin miehetkin voivat niitä toisinaan esittää. Tansseja esitettiin temppeleissä, siksi niitä Euroopassa kutsutaankin usein ”temppelitansseiksi”. Brittiläiset siirtomaavaltiaat suhtautuivat aistillisiin tansseihin kielteisesti ja 1900-luvun alussa ne kiellettiinkin lailla. Kansallisuusliikkeen heräämisen myötä 1900-luvun alussa alkoi tanssiperinteiden elvytys. Nykyään sooloperinteitä arvostetaan jälleen ja niitä opetetaan tanssiakatemioissa. Tapana on ollut, että sivistyneen perheen tyttäret opiskelevat niiden alkeita, niin kuin meillä pianotunnit ovat kuuluneet perhetytön koulutukseen.

Soolotanssimuotojen ohjelmistossa ja tekniikassa on paljon yhteistä, joskin lajeissa on myös selkeät tyylilliset eronsa: orissia leimaavat voimakkaat taivutuksen, bharatanatyamia kulmikas symmetria, kuchipudia maanläheisyys sekä voimakas jalkatyö ja mohiniattamia viipyilevyys ja tunnekylläisyys. Myös tekninen termistö poikkeaa eri perinteissä.

1900-luvun elvytyksen myötä soolotansseja ei enää esitetä temppeleissä, vaan näyttämöillä. Soolo-ohjelmisto rakentuu yleensä useista 5–30 minuutin pituisista numeroista, joihin kuuluu alku- ja loppurukoukset, miimillisiä ja kertovia abhinaya-osia, abstrakteja, ei-kertovia nrtta-osia sekä niiden yhdistelmiä. Soolotansseista voidaan rakentaa myös ryhmäkoreografioita.

Tietoisku: Devadasit eli jumalan palvelijattaret

Bharatanatyam

Intian vanhimpana elävänä tanssimuotona pidetään yleensä Etelä-lntian bharatanatyamia. Sen juuret yltävät pitkälle ennen ajanlaskumme alkua ja se toteuttaa kutakuinkin täydellisesti Natyasastran tanssitekniset ohjeet. Etelä-lntian temppeleiden kuvanveistokoristelu on tärkeä lähde tutkittaessa bharatanatyamin historiaa.

Nykyään bharatanatyam esitetään yleensä soolotanssina, mutta aikaisemmin bharatanatyamin tekniikalla esitettiin myös tanssidraamoja (bhagavatamela-nataka- ja kuvaranji-draamat), jotka nykyään ovat hyvin harvinaisia. Neljä muusikkoa ja tanssin opettajaa, veljekset, joita kutsutaan ”Tanjavurin kvartetiksi” kiteyttivät 1800-luvun alussa bharatanatyamin esteettiset ihanteet ja klassisen ohjelmiston. Nykyisen muotonsa, ohjelmistonsa ja puvustuksensa bharatantyam sai kuitenkin vasta 1900-luvun alkupuolella, Intian sivistyneistön piirissä, hieman silotellussa viktoriaanisessa hengessä.

Bharatantyamin tekniikka

Bharatanatyamin tanssitekniikka on erittäin mutkikas ja pitkälle kehittynyt. Tärkeimpiä elementtejä ovat askelkuviot, jotka myötäilevät tai varioivat säestävän musiikin rytmikuvioita, ja kasvonilmeet, silmäliikkeet, käsivarsien liikkeet, symboliset käsieleet (mudrat) sekä pysähtyneet veistokselliset asennot.

Klassisen tanssin perusasennot on kuvattu Tanjavurin, Kumbakonamin, Chidambaramin, Tiruvannamalain ja Vriddhachalamin temppeliveistoksissa. Niiden avulla voidaan tutkia tanssin kehitystä ja paikallisia tyylivariaatioita. Tanssijaksoa, jossa yhdistyvät jalka-, polvi-, vartalo- ja käsiliikkeet, kutsutaan adavuksi (Natyasastrassa karana).

Adavut ovat bharatanatyamin ei-kertovien nrtta-tanssien rakennusaineet. Useimpien opetusmetodien mukaan adavut jaetaan yhdeksään perusryhmään. Adavuja voidaan varioida kaikkien tanssimusiikin rytmilajien mukaan. Adavut ovat siis abstraktin nrtta-tanssin perusta.

Tarinaa kuvittavissa abhinaya-osissa käytetään, kuten kathakalissa, Intian klassisen teatterin pitkälle jalostettua näyttelijäntekniikkaa. Mudroilla, symbolisilla käsieleillä, tanssija pystyy ”puhumaan” lukemattomia sanoja ja mutkikkaita lauseita. Tarkkaan eritellyt ilmeet ja katseet välittävät sisäiset tuntemukset.

Bharatanatyamin, kuten muidenkin klassisten teatteri- ja tanssiesitysten, perimmäinen tavoite on herättää katsojassa tunnelma, rasa. Bharatanatyamin draamallisten abhinaya-osien teemana on monasti bhakti-runouden aiheet, ihmisen eroottis-transkendenttinen rakkaus jotakin jumaluutta kohtaan. Usein tarina kertoo episodin Krishnan, Raman tai Shivan mytologiasta.

Bharatanatyamin musiikki ja puvustus

Tanssia säestää pieni orkesteri laulusolistin toimiessa orkesterin ja tanssin johtajana. Nrtta-tansseja hän säestää laulamalla mutkikkaat rytmikuviot tavusarjoina. Draamallisissa abhinaya-osissa hän toimii kertojana laulaen tekstin, jonka tanssija kuvittaa miimillä, symbolisilla eleillä ja tanssiliikkeillä. Säestys on Etelä-lntian karnaattista musiikkia, ja yleisimmät soittimet ovat rummut, symbaalit ja poikkihuilu. Mukana voi olla muitakin instrumentteja, mutta säestyksen tärkeimmät elementit ovat kuitenkin aina rummut ja laulu.

Bharatanatyamissa ei käytetä roolipukuja eikä tyyliteltyjä maskeja. Pukuna on perinteinen tanssiasu, hiukset koristellaan kukin, ja tanssijan koristeellinen hahmo viimeistellään kimaltelevin koruin.

Bharatantyam-esityksen rakenne

Bharatanatyam-esitys rakentuu yleensä kuudesta osasta. Alkutanssi on nimeltään allarippu. Se alkaa vapautuneesta perusseisonnasta. Rummun säestyksellä tanssija esittelee sulokkaasti nrtta-tanssin peruselementtejä: silmäliikkeet, niskaliikkeet, käsivarsien taivutukset, vartalon liikkeet ja askeleet.

Toisena osana on jatisvaram, sekin ei-kertova nrtta-tanssi, jossa tanssija esittää kokonaisia liikesarjoja (adavu). Kolmannessa osassa, sabdamissa, tanssija kuvittaa abhinayalla eli miimillä säestävän laulun. Osa päättyy ei-kertovaan nrtta-tanssiin.

Tanssijan esitettyä allarippussa tekniikan aakkoset, jatisvaramissa liikesarjat ja sabdamissa miimisen kerronnan seuraa neljäs osa, varnam. Se on osista mutkikkain ja virtuoosisin. Säestävä laulu ylistää jotakin jumaluutta tanssija varioidessa improvisoiden lauletun tekstin ja säestävät rytmikuviot. Aikanaan varnam-osa saattoi kestää tunteja, nykyään parhaimmillaan puolisen tuntia.

Varnamin jälkeen seuraa padam, lyhyt laulu, joka yleensä kertoo rakkaudesta, jumalallisesta tai inhimillisestä. Padam saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta tai helpolta, mutta se antaa tanssijalle mahdollisuuden esitellä näyttelijäntaitojaan ja tulkinnan hienouksia. Esitys päättyy tillanaan, virtuoosiseen nrtta-tanssiin, jossa ensimmäisessä osassa esitellyt tekniset elementit kerrataan kehitellen ja varioiden.

Orissi (odissi)

Orissi on Itä-Intian Orissan osavaltion feminiininen soolotanssin muoto, joskin sitä esittävät usein myös miestanssijat. Sen historiaa tunnetaan yli kahden vuosituhannen ajalta. Orissin kehityskaari on taltioitu osavaltion temppeleiden rikkaaseen kuvanveistokoristeluun ja vanhoihin ohjekirjoihin. Orissin miimiset osat kuvaavat yleisesti Krishnan lemmenseikkailuja, useimmiten orissalaisen mystikkorunoilija Jayadevan Gitagovinda-runoelman perustilanteita.

Kuchipudi

Kuchipudi on Andhra Pradeshin osavalvaltion tanssityyli. Sen juuret juontuvat 1600-luvun tanssidraamaan. Nykyään kuchipudia näkee useimmiten soolomuotona, jota leimaa kansantaiteenomainen energisyys ja voimakas poljento. Erikoisuutena ovat metallivadin päällä tanssittavat numerot. Miimiset abhinaya-osat kertovat useimmiten Vishnusta tai Krishnasta.

Mohiniattam

Mohiniattam on Keralan feminiinen soolotanssimuoto. Se on säilyttänyt muita soolomuotoja paremmin alkuperäisen bhakti-rakkausmystiikan luonteensa. Perinteiseen keralalaiseen valkeaan hääpukuun pukeutuneiden tanssijattarien eleet ja ilmeet sekä hitaan aaltoilevat liikkeet viestivät useimmiten rakkauden ja kaipuun tunnetiloja.