Siirtomaakausi
Bengali-renessanssi ja elokuvan voittokulku

Lännen vaikutus Intian teatterielämässä alkoi tuntua 1700-luvun lopussa. Jo Islamin valta oli suuressa osassa Intiaa murentanut perinteisen hindulaisen kulttuurin voimaa ja brittien siirtomaavalta jatkoi prosessia edelleen. Britit eivät ymmärtäneet eivätkä arvostaneet intialaista tanssia ja teatteria. He saivat istutettua viktoriaaniset asenteensa osittain myös kouluttamaansa intialaisväestöön. Brittivallan ensimmäinen tukikohta oli Itä-lntian Bengal (nykyinen Länsi-Bengal) ja sen keskus Kalkutta.

Intialaisen puheteatterin synty

Kalkuttaa asutti siirtomaavallan kerma, ja sinne muutti myös eurooppalaisia taiteilijoita. 1700-luvun lopussa Kalkutasta kehkeytyi vireä kaupunki, jolla oli kulttuurielämää, tosin etupäässä länsimaisille suunnattua. Siellä ilmestyi sanomalehti ja briteillä oli kolme teatteritaloa. Samaan aikaan syntyi myös bengalinkielinen, länsityyppinen puheteatteri. Idean isä oli venäläinen seikkailija Gerasim Lebedev (1749–1817), jonka teatteriryhmä keksi ruveta esittämään englantilaisia näytelmiä bengalin kielellä. Menestys oli huomattava.

Bengali-renessanssi

Uudenlaiset ajatukset heräsivät myös Kalkutan intialaisten piirissä 1700–1800-lukujen vaihteessa. Taustahahmona vaikutti monipuolinen oppinut Raja Rammohan Roy, joka arabian, persian, heprean, kreikan, latinan ja sanskritin kielten taitoisena saattoi tutustua moniin kulttuureihin. Hän korosti, etteivät uskonnot perimmiltään poikkea paljoakaan toisistaan. Samalla kun hän oli uskonnollisesti kreatiivinen henkilö, hän oivalsi myös länsimaisen tieteen edistyksellisyyden ja halusi, että intialaiset voisivat opiskella tieteitä.

Varakkaat bengalit perustivat Kalkuttaan Hindu Collegen, jossa moni tulevaisuuden kannalta merkittävä kalkuttalainen aloitti opintonsa. Useat jatkoivat opintojaan Euroopassa ja niin syntyi uusi sivistyneistö, jolla oli myös moitteeton länsimainen koulutus. Juuri tästä kansainvälisestä ryhmästä tuli Intian kansallisuusaatteen kärkijoukko, joka pohjusti Intian itsenäistymistä.

Tagore

Ajanjaksoa kutsutaan bengalirenessanssiksi. Sen taustalla oli useita sukuja, joista keskeisimpiä olivat Tagoret. Suvussa oli kirjailija-maalari-koreografi-näyttelijä Rabindranath Tagoren lisäksi muitakin taiteilijoita ja vaikuttajia, mutta Rabindranath Tagoren v. 1913 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto toi juuri hänet koko maailman tietoisuuteen. Tagore matkusteli laajasti Euroopassa, Kaakkois-Aasiassa ja tietenkin myös Intiassa.

Yliopistossaan Santiniketanissa hän pyrki luomaan uudenlaista musiikkiteatteriperinnettä. Hän kutsui Santiniketaniin manipur-tanssin opettajia ja hyödynsi koreografioissaan manipur-tyyliä. Tagoren kehittelemää melko yksinkertaista ja helppoa tanssityyliä kutsutaan joskus Santiniketan-tanssiksi. Tagore otti vaikutteita myös Bengalin omasta kansanoopperasta, yatrasta. Hän loi tansseja, tanssidraamoja, kirjoitti monia näytelmiä ja esiintyi itsekin mielellään näyttämöllä.

Puheteatteri yleistyy

Ensimmäinen bengalinkielinen, intialaisen kirjoittama näytelmä oli Pandit Ramnarayan Tarkaratnan kirjoittama Kulin Kulasarvasva. Mielenkiintoista kyllä, se on yhteiskuntakriittinen draama. Bengalilaisten saama länsimainen koulutus tuotti siis myös sellaisia hedelmiä, jotka tuskin brittejä miellyttivät, yhteiskunnallinen tietoisuus heräsi. Tosin Kulin Kulasarvasva oli suunnattu tiettyä intialaiskastia vastaan, mutta v. 1860 sai ensi-iltansa Dinabadhu Mitran näytelmä Nil darpan, joka kritisoi brittejä. Se aiheutti todellisen sensaation.

Useimpien bengali-dramaatikkojen teatterikäsitys oli perimmiltään länsimainen. Vaikka kieli oli bengalia ja aiheet olivat intialaisia, näytelmät esitettiin länsimaisella näyttämöllä, jonka lavasteina toimivat illusoriset kulissit. Intian klassisissa teatterimuodoissa esitys painottuu näyttelijään, joka pitkälle jalostetulla tanssillisella ja miimisellä tekniikallaan visualisoi tarinan. ”Modernissa” teatterissa pääpaino oli tekstissä, jonka näyttelijät lausuivat enemmän tai vähemmän realististen lavasteiden keskellä, aikakauden melodraamateatterin tyyliin pateettisesti elehtien.

Elokuva saapuu Intiaan

Länsimainen teatterikäsitys omaksuttiin aikaa myöten myös muualla Intiassa. Vähitellen eri puolilla, nimen omaan suurissa kaupungeissa, alettiin Intian eri kielillä esittää puheteatteria. Kehitykseen vaikutti myös elokuvan yleistyminen. Bombayssa esitettiin ensi kerran filmejä vain seitsemän kuukautta sen jälkeen, kun Lumiere-veljekset olivat v.1895 perustaneet ensimmäisen elokuvateatterin Pariisiin. Elokuva sai Intiassa valtavan suosion, ja nykyään Intian filmituotanto on laajin maailmassa.

Kansan suosikkeja ovat musikaalielokuvat, joissa superromanttinen juoni sitoo löyhästi yhteen tanssikohtauksia, slapstick-komiikkaa ja dramaattisia lemmenkohtauksia. Jälkiviktoriaaninen moralismi on tosin rajoittanut eroottisia kohtauksia: intohimon purkaukset peitetään piilovertauksiin. Usein tapahtumat sijoittuvat Intian menneisyyteen, joka kuvataan niin eksoottisena ja itämaisena, että jopa lännen romantikkojen orientalistiset fantasiat kalpenevat.

Filmimusiikki

Elokuvien laulut esitetään jälkiäänitettyinä, joten filmiteollisuus työllistää monia muusikoita. Jotkut heistä kohoavat yhtä suureen kuuluisuuteen kuin valkokankaalla elehtivät näyttelijät. Lata Mangeshkarin tuntevat kaikki intialaiset. Sadoissa elokuvissa hän on lainannut upean äänensä naistähtien käyttöön. Lata lienee Intian rakastetuin laulajatar, The Voice of India. Tähtinäyttelijät ovat oma lukunsa.

Kaunottarien on osattava muljautella silmiänsä kohtalokkaasti ja tanssia nautch-tanssin viettelevimmät versiot. Naisyleisön sydän lämpenee pyyleville miesnäyttelijöille, joiden hiuksissa ja hyvin hoidetuissa viiksissä kiiltelevät kalleimmat hajuöljyt.

Taide-elokuva

Musikaalielokuvat ovat tyypillisin intialaisen elokuvan laji ja eräässä suhteessa ne ovat uskollisia perinteiselle intialaiselle teatterikäsitykselle: niissä yhdistetään draama, tanssi ja musiikki. Intian filmiteollisuus on tuottanut myös ”taide-elokuvan” mestariteoksia. Kansainvälisesti tunnetuin intialainen elokuvaohjaaja on Satyajit Ray, ja yhteiskunnallisen elokuvan keskeinen tekijä on Mrnal Sen. Molemmat ovat työskennelleet etupäässä Kalkutassa. Siellä sai alkunsa Intian länsimainen puheteatteriperinne, ja siellä myös toinen lännestä tullut taidemuoto, elokuva, on tuottanut toistaiseksi hienoimmat hedelmänsä. Viihde-elokuvan keskus on sen sijaan Bombay, joka tunnetaankin ympäri maailmaa Bollywoodina.

Länsimaisen teatterikäsityksen ja elokuvan leviäminen oli perinteisten teatteri- ja tanssimuotojen kannalta tuhoisaa. Monet teatteri- ja tanssimuodot olivat 1900-luvun alussa kuolemaisillaan. Tilannetta pahensi vielä temppelitanssien kieltäminen 30-luvulla. Elleivät muutamat vahvat taiteilijapersoonallisuudet olisi alkaneet samanaikaisesti taistella perinteisen kulttuurin puolesta, Intian teatteri- ja tanssitraditiot olisivat ehkä kuolleet.