Suufilaisuus

Islamin laaja mystikkoliike, suufilaisuus, juontaa juurensa moniin islamin valta-alueella kukoistaneisiin esi-islamilaisiin uskonnollisen kokemisen muotoihin, kuten uusplatonilaisuuteen, gnostilaisuuteen, kristinuskoon ja egyptiläisiin sekä persialaisiin oppeihin. Suufilaisuus yhdistää siis lukuisia muinaisia traditioita islamin hengessä humaaniksi, yleismaailmalliseksi opiksi, jonka on ollut helppo saada jalansijaa koko laajalla islamilaisella kulttuurialueella. 800-luvun alussa se sai nykyisiä sävyjään kun rakkauden idea kohosi sen kantavaksi ajatukseksi.

Suufilaisuuden kulmakivi on rakkaus ja täydellinen luottamus jumalaan. Juuri rakkauden kautta ihmissielu yhtyy jumaluuteen. Suufilaisuudesta kehittyi monia eri koulukuntia ja suufien välityksellä islam levisi muun muassa Indonesian alueille, missä tämä humaani islamin muoto ei tuhonnut varhaisempia kulttuurillisia kerrostumia, vaan sulatti ne osaksi uudenlaista synkretististä kulttuuria.

Päinvastoin kuin ortodoksinen islam, suufilaiset ovat kokeneet taiteet, nimenomaan runouden, musiikin ja jopa tanssin merkittävinä meditaation ja hartaudenharjoittamisen muotoina. Suufilaisuuden piirissä kehittyi islamin loistokas mystinen rakkausrunouden perinne, jossa maallinen, fyysinen rakkaus korotetaan jumalallisen rakkauden vertauskuvaksi. Rikas ja monipuolinen on myös suufilainen musiikkiperinne. Siitä on kymmeniä hyvinkin erilaisia koulukuntia turkkilaisesta puhallinmusiikista Pakistaniin ekstaattiseen qawwali-lauluperinteeseen ja aina Jaavan gamelanmusiikkiin. Suufilaisista tanssiperinteistä tunnetuin lienee Turkin ns. ”pyörivien dervissien” ekstaattinen tanssirituaali.