Varhaiset rituaalitanssit – Kagura ja gigaku

Japanin varhaisimpien tunnettujen rituaalitanssien, kagura-tanssien, uskotaan juontavan juurensa myyttisestä tanssista, jonka taivaallinen Uzume-neito esitti houkutellakseen Auringon jumalattaren ulos luolasta. Kagura-tanssit liittyvät Japanin vanhimpaan uskontoon, edelleen elinvoimaiseen shintolaisuuteen. Kagura-tanssien oletetaan olevan peräisin myyttisiltä alkuajoilta, ja esitykset osoitetaan jumalille. Aikojen kuluessa kagura-tansseista kehittyi monia erilaisia muotoja. Kaguran kukoistusaikaa oli Heian-kausi (794–1192).

Varhaisimmat kagura-tanssit lienevät olleet yksinkertaisia musiikin ja laulun säestämiä miimejä. Myöhemmin muut kehittyneemmät perinteet vaikuttivat kaguran kehitykseen, ja dramaattisen aineksen lisääntyessä niitä alettiin esittää naamioin. Kagura-esitykseen liittyy alkulaulu, laulusäesteisiä tansseja, koominen miimi ja uskonnollista vokaalimusiikkia. Tanssit olivat suosittuja myös hovissa, missä niitä esitettiin öisellä palatsin pihalla soihtujen loisteessa. Shinto-temppeleillä on omat kagura-tanssinsa, joita temppelien tanssijattaret esittävät pienillä näyttämöillä temppeleiden pihoilla.

Gigagu

Gigaku, Buddhan syntymäpäivänä tai muissa tärkeissä uskonnollisissa juhlissa esitetty naamioteatteri- ja tanssikooste tuotiin Kiinasta Korean kautta Japaniin 600-luvulla. Jo vajaat sata vuotta aikaisemmin Japaniin oli tuotu gigaku-naamioita, -pukuja ja -instrumentteja, mutta vasta v. 612 sitä esitettiin ensimmäisen kerran. Silloin korealainen tanssija esitti gigaku-tansseja, ja prinssi Shotoku, joka otti buddhalaisuuden valtionuskonnoksi, pyysi tanssijaa opettamaan gigakua myös japanilaisille.

Gigaku lienee perua buddhalaisuuden kotimaasta Intiasta. Se kehittyi edelleen Silkkitien varren keidaskeskuksissa, mistä se omaksuttiin buddhalaisuuden mukana Kiinaan ja sieltä Koreaan ja Japaniin. Japanissa siitä löytyy eniten todisteita, vaikka esitysperinne katkesi 1200–1500-luvuilla. Japanin luostareiden aarrekammioissa on säilynyt n. 250 gigaku-naamiota, joista vanhimmat ovat peräisin 600–700-luvuilta. Naamiot ja kirjalliset dokumentit mahdollistavat perinteen tutkimuksen. Gigakun merkittävyyttä lisää se, että se oli pitkään lähes koko buddhalaisen Aasian yhteinen teatteriperinne sulattaen itseensä aineksia ja roolihahmoja Intiasta, Keski-Aasiasta ja Itä-Aasiasta.

Gigaku-naamiot jaetaan neljään pääryhmään:

1. Muukalaiset eli ”barbaarit”
Ryhmään kuuluu eri kansallisuuksia esittäviä naamareita, jotka kuvaavat Silkkitien varren kansallisuuksia. Keskeinen roolihahmo on juopunut persialainen kuningas.

2. Wu-valtakunnan väkeä
Wu oli eteläkiinalainen valtio, josta ensimmäiset gigaku-naamiot tuotiin Japaniin. Ryhmään kuuluu pelonsekaista kunnioitusta herättävä Wun kuningas, hänen kaunis tyttärensä sekä Kongo, myyttinen buddhalaisen opin vartija, joka pelottavasta ulkonäöstään huolimatta on positiivinen hahmo.

3. Eteläisen meren väkeä
Konron on demoninen hahmo, joka symboloi alhaisia viettejä.

4. Eläinhahmot
Ryhmään kuuluu leijonanaamio. (Yleensä leijonaa esitti kaksi tanssijaa, jotka yhdessä muodostivat sen ruumiin, etumaisen pidellessä leijonanaamiota.) Toinen keskeinen hahmo on myyttinen lintu, joka saattaa olla sukua Intian Garuda-linnulle.

Kirjallisten lähteiden pohjalta voi selvittää varhaisen gigaku-esityksen sisältöä ja rakennetta. Temppelin edusta toimi näyttämönä, jonne naamioituneet näyttelijät ja säestävä orkesteri saapuivat juhlavassa kulkueessa. Kulkue kiersi temppelin muutamaan kertaan. Keskeisinä hahmoina olivat leijona ja sen seuralaiset, kaksi lapsiksi naamioitunutta tanssijaa. He esittivät tanssin Viiden suunnan leijonat, jossa osoitettiin kunnioitusta universumin viidelle ilmansuunnalle (pääilmansuunnat ja keskusta). Leijonatanssista tunnetaan monia versioita eri puolilla Aasiaa.

Kulkueen päätyttyä alkoi varsinainen naamionäytelmä, jonka aloitti Wun kuninkaan sisääntulo. Sitä seurasi myyttisen linnun tanssi, minkä jälkeen näyttämölle saapui kaunis Wun prinsessa. Himokas demonihahmo Konron tanssi rajusti, kädessään falloksen muotoinen sauva, viettien symboli. Demoni iski silmänsä prinsessaan ja nappasi hänet. Kongo, buddhalaisen opin vahva ja pelottava vartija, saapui seuralaisineen ja tanssiessaan köytti demonin fallos-sauvan ja vapautti prinsessan.

Näytelmää seurasi kolme miimi-näytelmää. Ensimmäinen kuvasi korkeakastista munkkia, joka on langennut ja saanut lapsen huolehdittavakseen. Hän elättää lapsensa halpa-arvoisena pyykkärinä. Toinen miimi kuvasi surumielistä vanhusta ja hänen orpoa lapsenlastaan suorittamassa uhrirituaaleja, ja kolmas miimi kuvasi juopunutta persialaiskuningasta.

Gigaku tuli 600-luvulla korvaamaan varhaisia yksinkertaisempia buddhalaisia temppelirituaaleja, ja 700–800-luvut olivat sen kukoistusaikaa. Gigakun suosio väheni 900–1100-luvuilla, ja sen esittämisperinne katkesi 1200–1500-luvuilla.