Nuket tunteiden tulkkina – Bunraku

No-teatteri kehittyi 1400–1500-luvuilla ylimystön ja samurai-luokan varjeluksessa elitistiseksi ja vaikeaselkoiseksi taidemuodoksi. Edo-kaudella kulttuurillinen ilmapiiri muuttui. Silloin vaikutusvaltaiseksi yhteiskuntaluokaksi kohonneet kaupunkilaisporvarit kaipasivat toisenlaista viihdykettä. Heitä eivät enää innostaneet no-teatterin ylevä staattisuus ja uskonnolliset legendat; he halusivat nähdä uutta, elävää ja ajankohtaista teatteria. 1600–1700-luvut olivatkin teatterin kannalta hedelmällistä aikaa. Silloin syntyivät bunraku-nukketeatteri ja värikäs kabuki-teatteri. Molemmat luotiin tyydyttämään uuden urbaanin, epäaristokraattisen yhteiskuntaluokan tarpeita.

Kehitys

Bunraku lienee teknisesti kehittynein nukketeatterin laji maailmassa. Luonnollisesti nukketeatterilla Japanissa on pitkä historiansa, ennen kuin bunrakun kaltainen mutkikas taidemuoto saattoi syntyä. Japanin nukketeatterin juuret juontavat juurensa uskonnollisista rituaaleista, joissa primitiivisiä nukkeja käytettiin jumalien edustajina – vain neitsyet saivat liikutella niitä. Kontaktien lisääntyessä Kiinan kanssa 600–700-luvuilla Kiinasta omaksuttiin myös uusi nukketeatteriperinne. Kiertävät ryhmät esittivät suhteellisen yksinkertaisilla nukeilla uskonnollisia tarinoita ja sankarilegendoja. Näistä kansanomaisista esityksistä on vielä pitkä matka bunrakun hienostuneeseen taiteeseen, joka syntyi 1500–1600-lukujen vaihteessa, kun arvostetuksi taidemuodoksi kohonnut tarinankerronta (joruri) yhdistettiin nukketeatteriin.

Jo 1500-luvun lopussa Osakan ja Kioton kaksoiskaupungeissa esitettiin nukketeatteria tarinankerronnan yhteydessä. Idean keksivät samisenin soittaja Menukiya Chozaburo ja nukkemestari Hikita.

Varhaisemmissa nukketeatterin muodoissa nukkien liikuttelijat olivat itse myös lausuneet vuorosanat, mutta uusi yhdistelmä mahdollisti dramaattisemman ja taiteellisesti mielenkiintoisemman kerronnan. Vireässä Edossa laulaja Satsuma Jo-un kehitti joruria, kertojan taidetta, edelleen yhä dramaattisemmaksi ja ilmaisuvoimaisemmaksi. Hänen näytelmiensä päähenkilönä oli raju tarusankari Kimpira, jonka hurjat seikkailut kiihdyttivät edolaisten mieliä. Vuonna 1685 Osakaan perustettiin pysyvä teatteri uutta nukketeatteria varten. Siitä alkoi bunrakun satavuotinen voittokulku.

Kolme taidetta

Bunrakussa yhdistyy kolme taidemuotoa: kerronta, musiikki ja nukkien käsittely; ne ovat bunrakun ”kolme taidetta”. Jokainen niistä muodostaa esityksessä oman tasavertaisen tasonsa. Bunraku-näyttämö muistuttaa pientä länsimaista ”tirkistysluukku-näyttämöä”, mutta näyttämöaukko on suhteessa leveämpi kuin useimmissa läntisissä teatteritaloissa. Näyttämöllä mustiin kaapuihin verhotut nukkemestarit puhaltavat hengen kuolleeseen materiaan ja luovat elottomista esineistä eläviä olentoja kaikkine inhimillisine tunteineen. Epäilemättä näyttämö nukkeineen on esityksen visuaalinen keskipiste, vaikka varsinainen primus motor onkin kertoja, joka istuu korokkeella näyttämön oikealla puolella. Hyvät kertojat ovat arvostettuja taiteilijoita. Kertojan ilmeikäs suoritus on yhtä mielenkiintoista seurattavaa kuin näyttämötapahtumatkin. Puhuen, laulaen, resitoiden, muristen, karjuen, itkien ja huokaillen hän kuvailee tapahtumia, kommentoi näyttämöhahmojen sisäisiä tuntemuksia ja välittää vuorosanat. Korokkeella kertojan vieressä istuu samisenin soittaja, jonka kerrontaa säestävä ja tunnelmaa rikastava musiikillinen osuus on kolmas bunrakun ”kolmesta taiteesta”.

Nuket

Bunraku-nuket kehittyivät 1600–1700-lukujen vaihteessa yksinkertaisemmista nukeista. Muutamassa vuosikymmenessä niiden tekniikkaa parannettiin ratkaisevasti: v. 1730 niiden silmät liikkuivat, kolme vuotta myöhemmin niiden sormet taipuivat, ja v. 1734 vakiintui nykyinen käytäntö, jossa tärkeimpiä nukkeja ohjailee kolme nukkemestaria. Kokenein mestari pitää vasenta kättään vajaan metrin korkuisen nuken sisällä liikutellen sen vartaloa ja kasvoja; oikealla kädellään hän ohjailee nuken oikeata kättä. Toinen nukkemestari liikuttelee nuken vasenta kättä, ja kolmas liikuttelee nuken jalkoja. Päätä, vartaloa ja oikeata kättä ohjailevalla mestarilla on jaloissaan korkeat koturnikengät jotta hän ylettyisi paremmin työskentelemään. Nukkien liikuttelu on pitkää koulutusta edellyttävä taidemuoto. Pelkästään nukkien jalkojen liikuttelu edellyttää kymmenen vuoden opiskelua, ja vasemman käden liikuttelu toiset kymmenen vuotta harjoittelua.

Mestarit liikuttelevat nukkia yleisön nähden. Heillä on yllään mustat kaavut, ja päätä verhoaa musta harsohuppu. Musta symboloi näkymättömyyttä ja tarkoittaa, ettei nukkemestareita ole olemassa. Ensi näkemällä nukkia liikuttelevat elävät ihmiset häiritsevät esitystä, mutta jo kymmenen minuutin kuluttua heihin ei enää kiinnitä huomiota. Nukkien liikkeet ja vaihtuvat ilmeet nousevat esityksen keskipisteeksi. Mustapukuisten nukkemestarien läsnäolo tuo bunrakuun sen erikoisen kohtalonomaisen tunnelman. Mestarit ovat kuin jonkinlaisia korkeampia voimia, jotka liikuttelevat näytelmän henkilöitä ja määräävät heidän kohtalonsa.

Näytelmän päähenkilöitä esittävät nuket ovat teknisesti mutkikkaimpia ja ne saattavat pukuineen ja peruukkeineen painaa parikymmentä kiloa. Sivuosien nuket ovat yksinkertaisempia, ja niiden kasvot pysyvät liikkumattomina. Ne ovat myös pääosien nukkeja pienempiä, jotta ne eivät vetäisi huomiota pois keskeisistä henkilöistä. Nukkien puvut ovat tarkkoja kopioita historiallisista asuista. Joskus nuket käsittelevät taidokkaasti viuhkoja tai aseita. Bunraku-nuket kykenevät jopa eläviä näyttelijöitä dramaattisempaan ilmaisuun. Yhdellä sormennykäyksellä kauniin Kiyohime-neidon kasvot muuttuvat irvistäviksi sarvipäisiksi demoneiksi. Kuuluisa Kiyohime-nukke lienee koneistoltaan bunrakun monimutkaisin. Muillakin hahmoilla kasvonilmeet tosin vaihtuvat: suu liikkuu, luomet sulkeutuvat, silmät kääntyvät ja kulmakarvat kohoavat.

Draamat

Bunraku-draamojen aiheina ovat historialliset tarinat: sukujen väliset veriset taistelut ja klaanien sortumiset. Tavallinen aihe on traaginen rakkaus, joka päättyy kaksoisitsemurhaan. Jos juonta ei poimittu historiasta, aiheita löytyi elävästä elämästä, sillä rakkausitsemurhat olivat tavallisia uutisia ja kiihdyttivät ihmisten mieliä. Kunnia, kosto ja rakkaus olivat draaman aiheita kaikkialla. Niiden lisäksi Japanin teatterin keskeisiin teemoihin kuuluu yhteiskuntaa tai ”mestaria” kohtaan tunnetun velvollisuuden ja yksilön omien toiveiden välinen ristiriita. Tilanne oli tavallinen ankarassa feodaaliyhteiskunnassa – eikä liene tuntematon Japanissa nykyäänkään.

Näytelmät jaetaan historiallisiin näytelmiin (jidaimono) ja ajankohtaisiin ihmissuhdenäytelmiin (sewamono) – jako omaksuttiin myös kabuki-teatteriin. Historiallisten näytelmien aiheina käytettiin aristokratian menneisyyttä: tarunhohtoisten Heike-, Taira- ja Genji-klaanien taisteluita ja traagisia sortumisia. Tarinat heijastelevat menneen feodaalikauden henkeä, ja usein päähenkilöt joutuvat uhraamaan omaisuutensa, perheensä ja lopulta henkensä mestarinsa tai kunniansa puolesta. Historialliset näytelmät ovat siis eräänlaisia perhetragedioita, jotka hengeltään muistuttavat Shakespearen kuningasnäytelmiä. Ihmissuhdenäytelmät kuvaavat Edo-kauden kaupunkilaiselle tuttuja perusasetelmia: vaikeiden olosuhteiden tai yhteiskunnallisten velvollisuuksien tähden tehtyjä murhia, itsemurhia ja kaksoisitsemurhia. äiti ja lapsi tai rakastavaiset eivät näe enää muuta ratkaisua kuin itsetuhon. Myös kolmiodraamat ovat tavallisia. Näytelmien huippukohtia ovat sydäntäsärkevät lamento- eli valituskohtaukset, joissa sankarit ja sankarittaret purkavat tunteitaan.

Merkittävin bunrakulle kirjoittanut dramaatikko oli ”Japanin Shakespeareksi” kutsuttu Chikamatsu Monzaemon (1653–1729). Hän aloitti dramaatikon uransa kirjoittamalla näytelmiä maineikkaalle kabuki-näyttelijä Sakata Tojurolle. Myöhemmin Chikamatsu siirtyi bunrakun pariin, sillä nukketeatterissa tekstiä muuteltiin vähemmän kuin tähtikultin rasittamassa kabuki-teatterissa. Chikamatsu erikoistui nimenomaan ihmissuhdenäytelmiin, ja hänen sankarinsa ja sankarittarensa kohosivat kaupunkilaisyleisön idoleiksi. Chikamatsun näytelmät ovat edelleen sekä bunrakun että kabukin kantaohjelmistoa.

Chikamatsun näytelmiä sävyttää syvä humanismi – hänen sympatiansa on yhteiskunnan kaltoin kohtelemien henkilöiden puolella. Esimerkkinä tässä hänen tuotannostaan suosittu rakkauskaksoisitsemurhaa kuvaava todellisuuspohjainen Sonezaki Shinju.

Chikamatsu Monzaemon: Sonezaki Shinju – Rakkausitsemurhat Sonezakin temppelin puutarhassa

Bunraku tänään

Tällä vuosisadalla on bunrakulle kirjoitettu uutta ohjelmistoa, ja länsimaisiakin teoksia esitetään silloin tällöin. Uudet kokeilut eivät kuitenkaan saavuttaneet ihmeempää suosiota, joten bunraku-ohjelmisto käsittää lähinnä 1600–1700-lukujen klassikkoja. Ensimmäinen bunraku-teatteri perustettiin aikanaan Osakaan, ja siellä toimii yhä tärkein bunrakuun erikoistunut teatteri, valtion ylläpitämä Kansallinen bunraku-teatteri, joka yleensä tunnetaan nimellä Bunrakuza. Japanissa on muitakin nukketeatterin muotoja, mutta merkityksessään ne eivät kohoa bunrakun tasolle.