1900-luku
ja Meiji-kausi

Ajanjaksoa 1868–1911 Japanissa kutsutaan Meiji-kaudeksi. Silloin hallitsijana oli keisari Meiji eli keisari Mutsuhito. Kausi oli yhteiskunnallisten mullistusten aikaa – vanha feodaaliyhteiskunta väistyi silloin lopullisesti. Satoja vuosia kestänyt shoguni-valta päättyi, ja keisari sai jälleen todellisen vallan. Uudistukset tapahtuivat vauhdilla, ja uudistusinnossa, vanhan maailman kadotessa, myös perinteinen kulttuuri oli vaarassa kuolla. Ovet länteen avattiin, ja länsimainen kulttuuri tuli Japanin saarivaltakuntaan jäädäkseen. Muutokset tuntuivat kaikilla elämän aloilla ja vaikuttivat myös teatterin kehitykseen.

Vanhat shintolaiset kagura-tanssit elvytettiin – mutta ne yhdistettiin nyt nimenomaan keisari-kulttiin. Kagura-tansseja esitettiin temppeleissä jumalallisen keisarin kunniaksi. Sen sijaan no-teatteri, joka hengeltään liittyy epäsuosioon joutuneeseen buddhalaisuuteen, lakkautettiin lähes kokonaan, mutta se selvisi yli kriisikauden, ja nyt se jälleen tunnustetaan klassikoksi. Kabukin kansansuosio säilyi ja kabuki korjasi ohjelmistoonsa epäsuosioon joutuneita no-näytelmiä.

Yhteyksiä länsimaihin

Yhteydet länsimaiden kanssa toivat länsimaisen teatterin japanilaisten intellektuellien tietoisuuteen, ja puheteatteria käytettiin kasvavan nationalismin välineenä. ”Teatterireformiryhmä” pyrki 1800-luvun lopulla uudistamaan kabuki-teatteria. Teatterin hallinto uudistettiin länsimaisessa hengessä, naisia pyrittiin kouluttamaan kabuki-näyttämölle, ja uusien näytelmien aiheina käytettiin ajankohtaisia kansallisia teemoja. Syntyivät ”elävän historian näytelmät” (katsureki geki), joissa ajankohtaisia propagandistia aiheita esitettiin kabukille vieraalla, lännestä omaksutulla realistisella tyylillä. Uusien ajatusten tulkkina toimi näytelmäkirjailija Kawatake Mokuami, joka kirjoitti myös ns. ”aikalaisnäytelmiä”. Ne kuvasivat tapahtumia tavallisen kansan elämästä. Hän myös käänsi länsimaisia näytelmiä japanin kielelle. Hetken kabuki-teatterinkin olemassaolo näytti olevan vaakalaudalla, mutta v. 1887 keisari esitytti palatsissaan kabuki-näytelmän, ja se sinetöi kabukin säilymisen. Keisarillinen myötämielisyys paransi ratkaisevasti kabuki-näyttelijöiden sosiaalista asemaa. Aikakausi oli poliittisen kuohunnan aikaa, ja se heijastui myös teatteriin. Kirjoitettiin näytelmiä poliittisista aiheista – se oli kätevä tapa puhua välillisesti aroistakin asioista. Varsinainen teatterin seikkailija oli Kawakami Otojiro (1864–1911 ), joka vei näyttämörealismin äärimmäisyyteen saakka. Hän poisti näytelmistä kaiken poliittisen sisällön ja keskittyi luomaan efekteistä rikasta melodraamaa, johon yleisö eläytyikin niin voimakkaasti, että huuteli näytelmien sankareille kehotus- ja varoitushuutoja. Hän lähti ryhmineen kiertueelle länteen ja levitti siten lännessä varsin erikoislaatuista kuvaa japanilaisesta teatterista. Palattuaan Japaniin hänen ryhmänsä otti ohjelmistoonsa myös länsimaisia näytelmiä. Ne esitettiin omituisella melodramaattisella tyylillä, mikä ei ollut omiaan helpottamaan japanilaisten tutustumista lännen draamakirjallisuuteen.

Uuden koulun näytelmät

Poliittisesta draamasta, kabukin ”aikalaisnäytelmistä” ja länsimaisista vaikutteista kehittyivät suhteellisen realistiset Meiji-kauden elämää kuvaavat shinpa- eli ”uuden koulun” näytelmät, joiden suosio vakiintui nopeasti. Ne olivat kabukia huomattavasti vähemmän tyyliteltyä teatteria. Säestyksenä oli usein länsityyppinen musiikki, mutta musiikin tehtävänä oli lähinnä luoda äänitehosteita suhteellisen naturalistiseen esitykseen. Naisnäyttelijät esiintyivät rinnan miesten kanssa, mutta näyttelijättärien näyttelemistyyli mukaili kabukin onnagata-näyttelijöiden tyyliteltyä tapaa tulkita naissukupuolta.

Vuonna 1906 perustettiin Kirjallisuus- ja taideseura, jonka kärkihahmona toimi Oxfordissa ja Berliinissä draamaa opiskellut dramaatikko, tutkija ja kääntäjä Tsubouchi Shoyo. Pitkän harjoitteluperiodin jälkeen ryhmä esitti mm. Shakespearen, Ibsenin ja Wilden näytelmiä ja tuotti naturalistista dramatiikkaa. Toinen merkittävä ryhmä oli Vapaa teatteri, jonka piirissä toimi monia länsimaisesta draamakirjallisuudesta kiinnostuneita kabuki-näyttelijöitä. Poliittinen teatteri nosti 20–30-luvuilla vahvasti päätään, ja Meiji-kauden uudistuksiin tyytymättömät vasemmistolaispiirit käyttivät teatteria ajatustensa äänitorvena. Maailmanpoliittinen tilanne ja kommunistien kasvava valta Kiinassa aiheuttivat kuitenkin Japanissa ankaran sensuurin, joka vaiensi vasemmistolaisteatterin pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Elokuva ja televisio kilpailevat suosiosta

Maailmansotien jälkeistä aikaa Japanissa, kuten melkein kaikkialla muuallakin, leimaa elokuvan ja television voittokulku, joka on useassa tapauksessa ollut tuhoisaa perinteisille teatterimuodoille. Japanin klassiset teatterimuodot ovat kuitenkin säilyttäneet suosionsa, ja modernit japanilaiset näytelmäkirjailijat ovat liikkuneet vapaasti lännen draamavirtausten ja perinteisen japanilaisen teatterin maailmoissa. Lännessä tunnetuin moderni japanilainen dramaatikko on Yukio Mishima (1925–1970), joka moderneissa no-näytelmissään on loistavasti kyennyt säilyttämään no-teatterin kristallisen hengen, vaikka hän uloisesti luopuikin non esityskäytännöstä. Muita lännessä tunnettuja näytelmäkirjailijoita ovat Kobo Abe (1924–), Seichi Yashiro (1927–), Masakazu Yamazaki (1934–) ja Minoru Betsuyaku (1937–).

Revyy ja musikaali

Japanissa on myös erikoislaatuinen musikaali- ja revyyperinteensä. V. 1914 Takarazukan huvipuistoon perustettiin revyyteatteri, jonka kaikki 16 esiintyjää olivat nuoria naisia. He esittivät aikansa suosittuja operetteja ja perinteisiä tansseja. Koska ryhmässä oli pelkästään naisia, he esittivät myös tarvittavat miesosat. Siinä ei sinänsä ollut mitään kummallista maassa, jonka suosituimmassa teatterimuodossa, kabukissa, miehet esittävät naisosia. Takarazuka-teatterin menestys oli valtava. Ryhmän perustaja oli kutsunut teatteriaan ”massojen teatteriksi”, ja se siitä myös tuli: nykyään ryhmässä on puolisen tuhatta tyttöä, ja yleisöä ryhmällä on parissa kolmessa teatterissaan vuosittain yli miljoona katsojaa. Ryhmän ohjelmistossa on musikaaleja, kuten My Fair Lady, West Side Story ja Chorus Line sekä suosittujen elokuvien, kuten Tuulen viemää, dramatisointeja. Takarazukan näyttelijättäret opiskelevat militantin ankarassa sisäoppilaitoksessa.

Japanin tanssin mielenkiintoisin ilmiö lienee buto-tanssi, maan omasta klassisesta, meditatiivisesta tanssista ennen maailmansotia alkunsa saanut ja 60-luvulla kansainvälistä huomiota saanut moderni tanssi. Buto-tanssijat esiintyvät yleensä valkoisiksi kalkittuina, ilman no- ja kabuki-teatterin raskaita pukuja. Buto-solisteja ja -ryhmiä on useita – joidenkin tanssi on minimalistisen pienimuotoista, toisten ekspressiivisen voimakasta, ja jotkut ovat suuntautuneet surrealistiseen kuvallisuuteen. Kansainvälisesti tunnetuin ryhmä on Sankai Juku. Buto-ryhmät tulivat nopeasti suosioon länsimaiden modernin tanssin piireissä, ja se on edesauttanut buto-tanssin läpimurtoa myös Japanissa, missä suhtautuminen siihen oli aluksi hämmentynyttä.

Japanin perinteisten teatterimuotojen suosio on vakiintunut niin Japanissa kuin lännessäkin; ne ovat kestäneet uuden aikakauden paineet ja kilpailun elokuvan ja television kanssa. On huomattavaa, että teatteri on osaltaan vaikuttanut myös japanilaisen elokuvan kehitykseen: Japanin kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Akira Kurosawa on elokuvissaan hyödyntänyt Japanin perinteisen teatterin ilmaisukeinoja. Myös monet länsimaiset teatterintekijät ovat soveltaneet Japanin perinteisen teatterin esityskäytäntöä omissa ohjauksissaan.