Klassisten muotojen synty ja hovietiketti

Tässä verkkokirjassa ”klassisilla” teatterimuodoilla tarkoitetaan edelleen esitettäviä suurimuotoisia lajeja, kuten Japanin no-teatteria, kabukia, Kiinan oopperamuotoja ja Intian ja Kaakkois-Aasian tanssiteatterin lajeja, jotka kiteytyivät nykyisiin muotoihinsa noin 1200–1800-luvuilla. Monasti ne kehittyivät hovien suojeluksessa. Hovien menetettyä valtansa 1900-luvun puoliväliin mennessä ne ovat jääneet elämään uudenlaisessa kontekstissa ”kansallisena” taiteena ja niitä opetetaan nykyään usein valtiollisissa oppilaitoksissa. Nämä, mutkikkaat esittämistekniikat ja omintakeisen estetiikan omaavat kristallisoituneet lajit kehittyivät lähes poikkeuksetta vanhemmista esitysmuodoista. Kussakin niistä on edelleen havaittavissa aineksia rituaaliesityksistä, tarinankerronnasta ja usein myös eläinliikkeistä ja taistelutaitoperinteistä. Kussakin nykyään elävässä ”klassisessa” perinteessä nämä varhaisemmat ainekset sekoittuvat juuri kullekin kulttuurille tyypillisellä tavalla. Joissakin niistä näkyy selvemmin tarinankerronnan juonne, toisissa taistelutaidot tai rituaalisuus jne.

Nämä elementit yhdistyvät vielä hoviseremonioiden ja -etiketin muovaamiin esityskonventioihin. Esimerkiksi Japanin no taltioi erittäin tarkkaan, joskin tyylitellysti 1300-luvun japanilaisen hillityn käyttäytymissäännöstön. Thaimaan khon puolestaan heijastaa vanhan jumalkuningaskultin synnyttämän hieraattisen arvomaailman tarkkoine kunnianosoitus- ja kohteliaisuussääntöineen jne. Ilmiö ei rajoitu vain Aasiaan. Esimerkiksi Euroopan opera seria muodollisine asetelmineen ja retorisine eleineen kasvoi hovikäyttäytymisestä. Baletti kaikkine konventioineen kehittyi sekin vanhemmista, tarkan etiketin säätelemistä hovitansseista.