Varjoteatteri

Varjoteatteri on Aasialle ja nimenomaan Kaakkois-Aasialle tyypillinen teatterin muoto, jossa nahasta tai muusta ohuesta materiaalista leikatuilla nukeilla heijastetaan varjohahmoja valkokankaalle (joissakin tapauksissa, esimerkiksi päiväesityksissä valkokangasta ei käytetä ja niin nuket näkyvillä esineinä, ei varjoina). Varjoteatterista on kaksi keskeistä lajia:

1. Yksittäisiä nukkehahmoja hyödyntävä muoto, jossa jokainen henkilöhahmo on leikattu erikseen siten että sen yksi käsivarsi tai useampi raaja ovat sauvalla ohjattavissa. Tähän kategoriaan kuuluvat monet Intian ja Kiinan varjoteatterin lajit sekä Kaakkois-Aasian edelleen elinvoimaiset nang talung ja wayang kulit -perinteet.

2. Kuvamaisia kokonaisuuksia hyödyntävät varjoteatterin lajit, joissa tanssivat nukkemestarit liikuttavat suuria, kokonaisia ihmisryhmiä kuvaavia nahasta leikattuja silhuettikuvia. Niillä on selkeä tyylillinen yhteys temppelireliefeihin ja -maalauksiin. Tätä arkaaista muotoa edustavat Kambodzhan nang sbek thom ja Thaimaan nang yai.

Varjoteatteri on pitkälti kertojan taidetta. Yksittäisnukkemuodoissa kertojia on usein vain yksi, kuten wayang kulitissa ja nang talungissa. Silloin kertoja myös liikuttelee nukkeja ja hallitsee myös koko esityksen ohjauksen, orkesterin johdon, tarinan kerronnan. Ryhmänukkeja hyödyntävissä muodoissa kertojia voi olla useampia ja esiintyjien työnjako on selvä: nukkemanipulaattorit tanssittavat nukkeja ja kertoja huolehtivat tarinan kulusta. Varjoteatterin kerronnallinen aspekti paljastaa, että kysymyksessä on arkaainen, varhaista kehityskerrostumaa edustava taidemuoto, joka kiteytyi nykyisiin muotoihinsa muuttuessaan puhtaasta tarinankerronnasta visuaaliseksi draamamuodoksi.

Varjoteatteri elää sekä kansanteatterina että hyvin sofistikoituina hovimuotoina. Kiinassa varjoteatteri kehittyi eräänlaiseksi minioopperaksi, joka ohjelmistoltaan ja nukkien tyylittelyltään imitoi kiinalaisia musiikkiteatterin muotoja. Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa varjoteatteriin liittyy huomattavasti uskonnollisrituaalisia piirteitä.

Varjoteatterin synty ja kehitys kuuluu Aasian teatterihistorian suuriin peruskysymyksiin. Mistä se on peräisin ja miten eri muodot ovat kehittyneet? Pitkään on selitetty, että sen alkukoti olisi Intia, mistä se olisi levinnyt intialaisen kulttuurin ja suureeposten Mahabharatan ja Ramayanan myötä muualle. Kaakkois-Aasian kohdalla teoria voi jossain määrin pitää paikkaansa, vaikka sielläkin on monia tekijöitä, muun muassa terminologiaan liittyviä seikkoja, jotka vihjaavat siihen, että varjoteatteri ei sielläkään olisi tuontitavaraa. Kiinan kirjallisuudessa taas on viitteitä siitä, että varjoteatteri olisi siellä kehittynyt shamanistista rituaaleista jo ennen ajanlaskumme alkua. Myös Turkin ja Välimeren alueilla esiintyvää Garagöz-varjoteatteriperinnettä on vaikea hahmottaa pelkästään Intialaisen perinteen heijastumana. Tämän kirjoittaja uskoo, että varjoteatteri on kehittynyt monissa paikoissa samoihin aikoihin, kun tarinankertojat ensin ottivat erilaisia visuaalisia apuvälineitä, kuten veistoksia tai kuvarullia kerrontaansa elävöittämään ja sitten siirtyivät käyttämään kaksiulotteisia silhuettinukkeja.