Paikallisoopperat
Teatterimuotojen runsaudensarvi

Kiinassa on eri osissa maata useita erilaisia oopperamuotoja, paikallisoopperoita (difangxi, ti-fang-hsi). Laskutavasta riippuen niitä voidaan sanoa olevan 100–360 erilaista. Paikallisoopperat eroavat toisistaan eniten näytelmässä käytetyn kiinankielen murteen sekä musiikkiainesten ja orkesterikokoonpanon mukaan. Lisäksi erottavia tekijöitä ovat ohjelmisto, käytetyt roolityypit, puvustus, lavastus jne. Erotuksena paikallisooppera termistä voidaan peking-oopperasta käyttää nimitystä kansallinen ooppera, sillä vaikka peking-ooppera olikin syntyessään, 1700-luvun lopussa, ensin pekingiläinen paikallisooppera tuli siitä nopeasti kautta koko Kiinan suosittu musiikkiteatterin muoto ja se muuttui kansalliseksi oopperamuodoksi. Kun-ooppera oli vastaavassa asemassa kansallisena oopperamuotona ennen peking-oopperan huimaa nousua suosioon 1790-luvulla.

Kalistin-ooppera

Bangzi-ooppera (bangzi qiang, pang-tzû ch’iang), kalistin-ooppera on oletettavasti syntynyt niillä main, missä Keltainenjoki kääntyy jyrkästi virtaamaan pohjoisesta kohti itää, Keski-Kiinan Shaanxin (Shen-hsi) ja Shanxin (Shan-hsi) maakuntien rajalla. Oopperamuodon täsmällistä syntyaikaa ei tiedetä, mutta se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1500-luvulla. Ilmeisesti oopperamuoto oli alkujaan käytössä vain hyvin suppealla alueella, mutta kalistin-ooppera levisi kuitenkin nopeasti Pohjois-Kiinaan ja 1600-luvun myötä myös Etelä-Kiinaan. Päinvastoin kuin etelä-kiinalaisissa oopperamuodoissa kalistin-oopperassa runo kirjoitetaan ensin, seitsemän tai kymmenen kirjoitusmerkin mittaisina parisäkeinä ja musiikki sovitetaan sitten valmiiseen tekstiin. Etelä-kiinalaisissa oopperamuodoissahan, kuten kun-oopperassa runo kirjoitetaan valmiiseen tyyppimelodiaan ja lyriikan on siten seurattava annettua rytmikaavaa. Kalistin-oopperan menetelmä antoi suuremman vapauden vaihdella rytmejä ja runomittaa.

Kalistin-oopperan tärkeimpiä säestyssoittimia ovat erityinen bangzi-kalistin, pieni taatelipuinen, suorakaiteen muotoinen laatta, jota lyödään puukapulalla ja ilmoitetaan näin tahdin painollinen isku. Kalistin-oopperan orkesteriin kuuluu lisäksi jousi- ja kielisoittimia. Tärkein melodiasoitin on pieni, kokonaan puusta valmistettu banhu-viulu. Laulutapa on kalistin-oopperassa peking-oopperaa luonnollisempi ja lähtee palleasta. Pukuina kalistinoopperassa käytetään peking-oopperan tapaan Ming-kauden hovipukuja.

Kalistin-ooppera on edelleen laajalle levinnyt, erityisesti Pohjois-Kiinassa ja siitä on olemassa lukuisia paikallisia muotoja. Kaikkien aikojen kuuluisin kalistin-opperan näyttelijä on Wei Changsheng (Wei Ch’ang-sheng) (1744–1802), joka kohosi suuren kohun myötä Pekingin suosituimmaksi näyttelijäksi 1770- ja 80-lukujen taitteessa, hieman ennen peking-oopperan syntyä. Kohua aiheutti sekä hänen taidokas, joskus rohkeakin naisosien esittämisensä että myöhemmin hänen huikea akrobatian hallintansa.

Naisooppera

Yue-ooppera (Yüeh-chü) puolestaan on nuori tulokas kiinalaisten paikallisoopperoiden piiriin. Yue-ooppera, eli shaoxing-ooppera (Shao-hsing-chü) syntyi 1900-luvun alussa. Alkuna oli Shaoxing nimisen paikkakunnan paikallinen musiikkinäytelmä, jossa säestyksenä käytettiin vain ban-kalistinta. Vuonna 1916 Wang Jinshui (Wang Chin-shui) nimisen näyttelijän johtama ryhmä alkoi esittää tätä musiikkinäytelmää Shanghaissa asuville shaoxingiläisten suurelle joukolle laajentaen vähitellen orkesteria ensin kieli- ja myöhemmin muilla soittimilla, mutta perustaen musiikin Shaoxingin paikallisiin melodioihin. Esitykset menestyivät hyvin, mutta vasta vuonna 1923 oopperamuotoon alkoi kehittyä sille erityinen piirre, silloin alettiin kouluttaa oopperamuodolle naisesiintyjiä. Vuodesta 1928 lähtien pelkästään naisesiintyjistä kootut yue-oppperaryhmät alkoivat esiintyä Shanghaissa ja muutaman vuoden kuluttua tästä oli tullut oopperamuodon tärkein tunnusmerkki. Miehistä ja naisista koostuvat sekaryhmät oli Qing-dynastian (1644–1911) aikana kielletty ja peking-oopperassakin vasta vuonna 1930 naiset pääsivät miesten kanssa yhtäaikaa näyttämölle.

Yue-oopperoiden tekstit ovat romanttisia rakkaustarinoita, akrobatiaa tai taistelukohtauksia ei niissä alunperin esitetty. Yue-ooppera käyttää lavasteita sekä valoefektejä ja sen puvustuksessa mukaillaan pastellinsävyisiä vuosisadan alun kiinalaisia muotivaatteita. Tunnetuimpia yue-oopperan muodossa esitettyjä näytelmiä ovat eräänlainen kiinalainen versio Romeosta ja Juliasta, Liang Shanbo ja Zhu Yingtai• (Liang Shanbo yu Zhu Yingtai, Liang Shan-po yü Chu Ying-t’ai) sekä rakkausdraamat Punaisen huoneen uni (Honglou meng, Hung-lou meng) ja Läntisen huoneen romanssi (Xixiang ji, Hsi-hsiang chi).

Kanton-ooppera

Kanton-oopperan kiinankielinen nimi yueju (Yüeh-chü) on aakkosin kirjoitettuna samanlainen kuin yue-oopperan, mutta nämä täsmälleen samoin ääntyvät kiinalaiset kirjoitusmerkit kirjoitetaan kuitenkin aivan eri tavoin. Oopperamuoto syntyi alkujaan 1600-luvulla kun-ooppeeran ja Song-dynastian (960–1279) aikaisen nanxi-teatterimuodon Jianxin (Chien-hsi) maakunnassa kehittyneen variaation, Yiyangin-tyylin (Yiyang qiang, I-yang ch’iang) yhdistelmänä. Oopperamuotoon omaksuttiin myös vaikutteita kantonilaisista kansanlauluista. Oopperamuoto sai seuraavan suuren kehityssysäyksen Pekingistä karkotetun Zhang Wu (Chang Wu) -nimisen näyttelijän perustettua 1700-luvulla Kantonin vieressä sijaitsevaan Foshanin kaupunkiin näyttelijöiden kiltasalin, joka edelleen toimii eräänlaisena kanton-oopperan pyhäkkönä. Foshanissa oopperamuotoon omaksuttiin myös 1800-luvun alkuun mennessä aineksia pihuang-musiikkijärjestelmästä (P’i-huang).

Kanton-ooppera alkoi omaksua uusia vaikutteita itseensä jo keisarivallan aikana teatterimuodolle kirjoitettiin uusia näytelmiä, joissa käytettiin nykyaikaisia asusteita. Myöhemminkin vaikutteiden omaksuminen on ollut tyypillistä tälle teatterimuodolle ja se ehkä ensimmäisenä perinteisen kiinalaisen oopperan muotona joutui myös vastaamaan elokuvan asettamaan haasteeseen eri viihdemuotojen välisessä kilpailussa. Kanton-oopperan vastaus kilpailuun oli omaksuminen, esimerkiksi suosittuja amerikkalaisia elokuvia samoin kuin länsimaisia romaaneja ja näytelmiä empimättä sovitettiin kanton-oopperan muotoon. Realististen lavasteiden käyttö on yleistä ja myös orkesteriin otettiin aineksia aina länsimaita myöten ja saksofonin, länsimaisen viulun tai kitaran näkeminen kanton-oopperan orkesterissa ei ole mitenkään tavatonta. Kanton on se kiinalainen kaupunki joka pisimpään on ollut yhteydessä länsimaihin ja mistä kiinalaisia siirtolaisia on lähtenyt paljon Hongkongiin (Xianggang, Hsiang-kang), Vietnamiin, Malesiaan, Singaporeen ja Thaimaahan. Siksi vaikutteita on kulkeutunut molempiin suuntiin hyvin runsaasti. Tämän vuosisadan alkupuoliskolla lasketaan kanton-oopperaan tehdyn yli tuhat uutta näytelmäsovitusta: perinteisistä kiinalaisista näytelmistä, vanhoista kiinalaisista romaaneista sekä edellä mainituista länsimaisista lähteistä tehtyjä uusia sovituksia.

Chuan-ooppera

Sichuan-oopperan, eli chuan-oopperan (Chuanju, Ch’uan-chü) juuret ovat Ming-kauden (1368–1644) loppupuolella Yiyang-tyylin ja paikallisen musiikin yhdistelmässä. Myöhemmin myös se omaksui pihuang-järjestelmän osaksi musiikillista kokonaisuuttaan ja omaksi oopperamuodoksi se kiteytyi tämän vuosisadan alkupuolella.

Erityistä sichuan-oopperalle on se, että sen piirissä omaksuttiin jo tämän vuosisadan alussa käytännöksi kouluttaa näyttelijöitä myös yleissivistävillä opinnoilla ja kohdella näyttelijäopiskelijoita kunnioittavasti, esimerkiksi ruumiilliset rangaistukset kiellettiin. Näyttelijänkoulutukseen ja näyttelijöiden tekniseen taitavuuteen on koko tämän vuosisadan pantu suurta painoa, mikä näkyy esitysten korkeassa tasossa ja hienostuneisuudessa.

Chuan-oopperan laulu on ”luonnollisempaa”, kuin peking-oopperassa. Myöskään näyttelemistä ei ole viety yhtä tyylitellyksi, kuin peking-oopperassa. Maalattukasvoista roolityyppiä ei ole tässä oopperamuodossa käytetty samalla tavoin, kuin peking-oopperassa eikä taistelukohtauksia ole perinteisesti ollut runsaasti. Chuan-oopperassa on sen sijaan käytössä oma kasvonaamioerikoisuutensa, se on silmänräpäyksessä tapahtuva naamion vaihto. Naamiota ei ole maalattu kasvoille, vaan se on tehty kasvojen eteen pingotetulle silkille. Näyttelijä kääntää kasvonsa yleisöstä poispäin ja laukaisee toisen naamion kasvoilleen ja kääntyessään uudelleen yleisöön päin on naamio vaihtunut. Kummitusoopperoissa, joita taas 1980-luvulta lähtien on Kiinan kansantasavallassa saanut esittää on tällä tekniikalla hyytävän jännittävät ilmaisumahdollisuutensa.

Nuo-ooppera

Aivan oma lukunsa kiinalaisten teatterimuotojen kirjossa muodostavat shamanistisvaikutteiset naamioteatterin muodot. Ne ovat hyvin vanhoja teatterimuotoja ja elävät edelleen yllättävän vahvoina perinteinä Kiinan syrjäseutujen pienissä kylissä. Nuo-ooppera (Nuoxi, No-hsi)on yksi tällainen naamioteatterin muoto, joka vaikuttaa mm. Anhuin syrjäisissä pienissä kylissä. Uudenvuoden aikaan kyläläiset kaivavat esiin robustit naamiot kirstuista ja järjestävät koko kylän voimin pahojen henkien karkottamiseksi perinteisen näytelmäesityksen. Esitykseen kuuluu laulua, puheosuuksia, tanssia ja yksinkertainen musiikkisäestys

Tietoisku: Kiinalaisen teatterin kielestä ja vähän musiikistakin