Perinteinen tanssi
Ankaria rituaaleja ja hillittyä hurmiota

Traditionaalinen korealainen tanssi voidaan jakaa eri kategorioihin:
1. Rituaalitanssit
2. Kansantanssit (ks. edempänä luku Naamiotanssit)
3. Hovitanssit
4. Ammattiviihdyttäjien tanssit
5. 1900-luvulla traditionaalisten tanssien pohjalta on luotu niiden näyttämöllistettyjä muunnelmia, joiden suosio on edelleen vakaa. Traditionaalisesta liikemateriaalista alettiin 1960–70 luvuilla luomaan uusversioita Korean kulttuuripolitiikan painottuessa oman tradition elvyttämiseen (ks. edempänä 1900-luku)

Rituaalitanssit

Keskeisen rituaalitanssien ryhmän muodostavat shamaanirituaaleihin liittyvät tanssit, jotka käsiteltiin jo edellisessä luvussa. Muita rituaalitanssin muotoja ovat konfutselaiset ja buddhalaiset tanssit sekä hautajaistanssit.

Konfutselaisille rituaaleille on tyypillistä ankara kurinalaisuus, tunneilmaisun täydellinen eliminointi ja symmetriset jonomuodostelmat. Jonotansseja kutsutaan nimellä ilmu. Alunperin ne olivat Kiinassa, Konfutsen sukutemppelissä esitettyjä rituaaleja, jotka omaksuttiin Koreaan Koryo-dynastian aikana (918–1392). Koreassa tämä Kiinassa jo katkennut perinne on säilynyt poikkeuksellisen elinvoimaisena.

Konfutselaisia rituaalitansseja esitetään säännöllisesti vuosittain kahdessa temppelissä: kuningassuvun esi-isäin temppelissä Chongmyossa, Seoulissa sekä vanhassa valtionyliopiston temppelissä Munmyossa, Songgyun-gwanissa. Konfutselaisen tavan mukaan tansseilla kunnioitetaankin hallitsijasuvun esi-isiä ja merkittävien konfutselaisten oppineiden henkiä.
Ilmu-jontanssit jaetaan kahteen ryhmään, Siviilitansseihin (munmu) ja sotilastansseihin (mumu). Siviilitansseilla kunnioitetaan kirjallisia ja akateemisia arvoja kun taas Sotilastansseilla kunnioitetaan sotilaan hyveitä. Näillä hitailla, lähes paikoillaan esitetyillä tansseilla on pyritty tähdentämään konfutselaisuuden hyveitä kuten vanhempain kunnioitusta, itsehillintää, yksilön alistumista kollektiivin hyvinvoinnin tähden ja kansallistunnetta. Tanssit olivat alun alkaen yksinomaan miesten esittämiä. Nykyään niitä voivat esittää naisetkin, yllään tosin miesten muinainen sotilasunivormu tai konfutselaisen oppineen asu.

Buddhalaisten rituaalitanssien perinteen historiaa ei kunnolla tunneta. On esitetty teoria, että ne olisivat kehittyneet 1800-luvulla, jolloin buddhalaisuus oli konfutselaisissa piireissä huonossa huudossa. Niin tansseilla olisi allegorisessa muodossa opetettu buddhalaisuuden perustotuuksia. Esimerkiksi Symbaalitanssin (Parachum), jossa tanssia soittaa symbaaleita, uskotaan symboloivan Buddhalle annettuja uhreja. Kalan tanssin (Kogichum), jossa edestakaisin liikkuva tanssija pitelee kukkia käsissään, uskotaan esittävän lootuksen luo uivaa kalaa. Se puolestaan symboloi sielun pyrkimystä kohti vapahdusta. Temppelikellojen soittaminen buddhalaisessa temppelissä saa usein tanssillisia piirteitä, kun munkit kiihtyvällä tempolla soittavat erilaisia kelloja vauhdin kiihtyessä transsikaltaiseksi lauetakseen lopulta hiljaisuuteen.

Korealaisissa perinteisissä hautajaisseremonioissa on monia teatterillisia ja tanssillisia elementtejä. Monet hautajaistanssit ovat kulkuetansseja, joita esitetään kun vainajaa kannetaan ympäri kylää ennen varsinaisia hautajaisia. Seremoniat ovat erityisen suureelliset mikäli vainaja on saanut elää pitkän ja terveen elämän. Hautajaisissa esitettävän naamiotanssin, jossa tanssijoilla kasvoillaan pelottavat naamiot ja käsissään miekat, uskotaan karkottavan pahoja henkiä. Kuuden käsissään sauvoja pitelevän tanssijan esittämän seremonian taas uskotaan kiinteyttävän maata haudan ympärillä ja pitävän näin pahat henget loitolla.

Hovitanssit

Korean hovitansseilla (chongjae) on huomattavan pitkä, katkeamaton perinne. Kirjalliset lähteet kertovat erään legendaarisen tanssijan esittäneen jo Kaya-kuningaskunnan aikana (42–562) kaksi hovitanssia. Suuri osa hovitansseista omaksuttiin kuitenkin Tang-Kiinasta Koreaan Yhdistyneen Silla-dynastian aikana (668–935). Aivan kuten on laita konfutselaisten rituaalien kanssa, samoin Korean hovitanssit taltioivat Kiinasta jo aikoja sitten kadonnutta perinnettä. Niinpä hovitanssit, niiden pitkästä korealaistamisprosessista huolimatta, antavat merkittävää tietoa koko Itä-Aasian vanhasta hovikulttuurista, toimihan Tang-Kiinan hovikulttuuri innoituksen lähteenä paitsi korealaisille, myös japanilaisille.

Hovitanssien kulta-aikaa oli Choson-dynastia (1392–1910), jolloin hovitanssien nykyinen ohjelmisto luotiin. Tapana oli että tansseja kuninkaalle esittivät nuorukaistanssijat ja kuningattarelle nuoret naistanssijat. Tansseja on esitetty erilaisissa virallisissa juhlallisuuksissa kuten kruunajaisissa ja muissa hoviseremonioissa. Hovitansseja leimaa äärimmäinen pidättyvyys ja ilmeettömyys aivan kuten konfutselaisia rituaalitansseja, molempia sääteleekin sama ankara konfutselainen etiketti. Keskeisiä teknisiä elementtejä ovat jalkojen kohotus, askellus (kolme askelta eteen, kolme taaksepäin), hillityt pyörähdykset ja kohoavat käsivarsieleet.

Hovitanssiesityksissä on useita esiintyjiä ja ne noudattavat tiettyä kaavaa, joka vaihtelee hieman riippuen siitä säestetäänkö tanssia kiinalaisperäisellä maallisella musiikilla (tangak) vai varsinaisella, niin ikään kiinalaisperäisellä hovimusiikilla (hyangak). Hovimuusikoiden säestäminä tansseja esittävät chungmu eli päätanssija, wonmu eli keskeiset tanssijat, hyommu eli säestävät tai tukevat tanssijat sekä kunniavartijat. Esitykset jakautuvat yleensä neljään osioon: 1. alku, 2. yhdistävä osa, 3. pääosa, ja 4. lopetus. Tansseihin liittyy laulua ja seremoniallisia kumarruksia varsinaisen tanssin huipentuessa chungmun esittämänä pääosassa.

Keskeisiin hovitansseihin kuuluu esimerkiksi Juhlatanssi sekä Pallopelitanssi, jossa äärimmäisen tyylitellysti esitetään pallon peluuta. Yksi kuuluisimpia tansseja lienee Kevätsatakielen tanssi, jonka lintua imitoivat hillityt liikkeet suoritetaan pienen punosmaton päällä. Muita hovitansseja ovat esimerkiksi Feeniks-linnun saapuminen, Tanssiva rumpu, Venetanssi ja Kurjen tanssi. Monet tansseista on 1900-luvulla sovitettu myös suurille, moderneille näyttämöille.

Ammattiviihdyttäjien tanssit

Koreassa on ollut Japanin geishoihin rinnastettava julkisten viihdyttäjien ammattikunta, kisaeng-naiset. Kuten geishojen, samoin kisaeng-naisten koulutukseen kuului eri taiteenlajeja, kuten musiikkia ja tanssia. He esiintyivät yleensä Japanin ”teehuoneiden” kaltaisissa juomapaikoissa. He kykenivät poikkeuksellisesti yhdistämään taiteessaan rituaalisen tanssin, kansantanssin ja hovitanssin elementtejä. Monet näistä ns. kyobang-tansseista elävät nykyään arvostettuina korealaisina ”taidetansseina”. Vaikka kyobang-ohjelmisto oli alun alkaen nähtävästi naistanssijoille tarkoitettu, esittävät niitä nykyään myös miehet.

Video: Salpuri-tanssi

Kyobang-tansseista ehkä tunnetuin on Salpuri. Sen juuret ovat shamanistissa henkienmanaustansseissa, mutta sen kisaeng-muunnelma on shamanistisia tansseja hillitympi ja elegantimpi. Perinteiseen asuun pukeutuneella nais- tai miestanssijalla on ainoana rekvisiittanaan pitkä shaali, jolla on tanssissa keskeinen asema. Tanssi alkaa äärimmäisen hitaasti. Siinä on kaikki korealaisen tanssin tunnusmerkit: liitävä askellus, jota katkotaan taitavasti ja dramaattisesti, linjakkaat käsivarsiliikkeet, joiden energia kasvaa hengityksestä ja leviää rinnasta käsiin sekä hienoiset olkapäiden kohautukset. Tanssi päättyy pidätellyn haltioituneeseen surun tunnetilaan, kun tanssija lopulta heittää shaalin maahan ja kumartuu koskettamaan sitä kuin tavoitellen tuonpuoleista tai kaivattua rakastaan. Moni tanssija on 1900-luvulla kehitellyt Salpuriin omia nyanssejaan ja sävyjään. Toinen maineikas kyobang-tanssi on Munkin tanssi. Kerrotaan että sen aikanaan loi munkki, joka ryhtyi tanssijaksi. Se yhdistää buddhalaisen rituaalitanssin taidetanssin eleganssiin.