Faktoja Thaimaasta

pinta-ala: 514 000 km2
pääkaupunki: Bangkok
väkiluku: 61 miljoonaa
väestörakenne: thait, laot, shani, ym. thai-pohjaiset väestöryhmät 78%, lisäksi moneja, kiinalaisia, intialaisia ja malaijeja
kieliä: 76, joista keskeiset thai, lao, shan, mon, khmer, akha, lisu, burma, malaiji ja kiinan murteet
uskonnot: theravada-buddhalaisia 89%, kristittyjä 4%, muslimeja 4%, animisteja ym.

Thai-kieliä puhuvat kansat siirtyivät Etelä-Kiinasta pitkän ajan kuluessa Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa erottavien vuoristoseutujen kautta nykyisille asuinsijoilleen Thaimaahan, Laosiin, Pohjois-Burmaan jne. He toivat mukanaan oman kulttuurinsa ja henkiuskomuksensa. Perinteet alkoivat sekoittua alueita hallinneiden mon-kansojen ja khmerien vahvasti intialaisvaikutteisiin kulttuureihin. Lähes kaikkialla Thaimaassa elää vielä henkien (phi) palvontaan liittyviä rituaalisia esitysmuotoja. Muutamat paikallismuodot, kuten Etelä-Thaimaan nora chatri, taltioi hyvin vanhoja intialaisvaikutteisia elementtejä.

Thaiden ensimmäinen oma kuningaskunta, Sukhothai säilytti vielä kyläyhteisön piirteitä. Mitään varmaa tietoa ei Sukhothai-kauden (1220–1350) teatteri- ja tanssiperinteistä ole. Niitä sivutaan kuitenkin muutamissa kauden keskeisissä teksteissä. Kuningas Ramkhamhaengin teettämänä pidetyssä tekstikaiverruksessa kerrotaan, että ”ihmiset iloitsivat soittaen, tanssien ja laulaen”. Sukhhothai-kaudella kirjoitetussa merkittävässä buddhalaista maailmankaikkeutta kuvaavassa kosmologiassa, Traiphum Phra Ruangissa, kuvataan muun muassa täydellisyyden saavuttaneita ihmisiä, jotka ovat virheettömän kauniita ja ilmaisevat onneaan tanssien. Näin theravada-buddhalaisessa Thaimaassa, kuten hindulaisessa Intiassa, tanssi yhdistetään täydellisiin olentoihin ja jumaliin.

Sukhothain valloittaneen Ayutthayan valtakaudella (1350–1767) monet teatterin ja tanssin muodot kiteytyvät klassisiin muotoihinsa. Ayutthaya valloitti khmer-imperiumin ja omaksui sieltä mm. jumalkuningaskultin, jossa hallitsija samaistetaan Intian ylläpitävään Vishnu-jumalaan ja samalla Ramayana-eepoksen prinssi Ramaan. Hän on yksi Vishnun ilmenemismuodoista ja hänet koetaan ihannehallitsijan vertauskuvana. Thait toivat mukanaan valloittamastaan khmerien pääkaupungista Agkorista myös tanssijoita ja esitysperinteitä.

Vuonna 1458 laaditussa Auytthayan palatsilaissa määritellään mm. eri tanssi- ja teatterimuotojen rituaalinen luonne. Hallitsijan ympärille luotiin mutkikkaat seremoniat, joihin tanssi ja teatteri elimellisesti liittyivät. Todennäköisesti henkivartiokaartin esittämistä yksinkertaisista sotatansseista ja mytologisista kuvaelmista kehittyi Ramayana-eepoksen tapahtumia kuvaava khon-naamioteatteri. Hovitanssiteatteri, lakhon, syntyi keskeisenä muotona kuninkaan yksityiskäyttöön tarkoitettu hovinaisten esittämä lakhon nai, joka kuvaa Ramayanan, Inaon ja Unarutin kohtauksia. Toinen muoto oli miesten esittämä lakhon nok, joka kuvaa jataka-tarinoita eli Buddhan varhaisista ruumiillistumista kertovia ns. syntymätarinoita.

Burmalaisten valloittettua Ayutthayan vuonna 1767 he puolestaan veivät Ayutthayan hovitanssijat mukanaan Burmaan, missä he opettivat taitonsa burmalaisille. Ayuthayan valloituksen jälkeen kenraali Taksin siirsi pääkaupungin Chaophraya-joen rannalle, vastapäätä nyk. Bangkokia. Hän julistautui kuninkaaksi ja aloitti Ayutthayan kulttuurin elvytyksen tarkoituksenaan legitimoida näin oma valtansa. Ayutthayan valloituksesta selvinneet tanssijat ja opettajat koottiin Thonburiin.

Vuonna 1782 valtaan nousi kenraali Chakri. Alkoi uusi dynastia, Chakri-dynastia. Sen nimi juontaa juurensa ylläpitävän hindujumala Vishnun kädessään pitämästä chacra-kiekosta. Kuningas samaistettiin jälleen Vishnu-jumalaan ja nimenomaan hänen ilmenemismuotoonsa Ramayana-eepoksen prinssi Ramaan. Kaikki dynastian kuninkaat ovat ottaneet viralliseksi nimekseen Raman. Nykyään hallitseva kuningas Bhumipol on Rama IX. Pääkaupunki siirrettiin Thonburista Chaophraya-joen toiselle puolelle ja niin alkoi nykyisen pääkaupungin, Bangkokin kehitys.

Kuningas Rama I (1782–1809) pyrki luomaan tuhotun pääkaupungin, Ayutthayan loiston uudelleen Bangkokiin. Hän aloitti kuninkaallisen palatsin ja temppelialueen rakennuttamisen Ayutthayan esikuvien mukaan. Korostaakseen asemaansa Vishnu-jumalan ilmenemismuotona hän käynnisti Ayutthayan hävityksissä tuhoutuneiden tekstien, kuten Ramayana-eepoksen rekonstruoinnin. Niin sai alkunsa Thaimaan kansalliseepos Ramakien. Ayutthaya-kauden hovimuodot elvytettiin ja naisten esittämä lakhon nai rajoitettiin jälleen yksinomaan hovikäyttöön. Sen sijaan miesten esittämää lakhon nokia sai esittää hovin ulkopuolellakin.

Kuningas Rama II hallituskautta (1809–24) pidetään Thaimaan teatterin kultakautena. Kuningas kirjoitti omat versionsa Ramakienista ja jaavalaisperäisestä Inaosta (Prinssi Panjin seikkailut). Khon-naamioteatteri ja lakhon nai standardisoitiin klassisiin muotoihinsa. Korostuneen uskonnollismielisen Rama III:n hallituskautta (1824–51) pidetään puolestaan Thaimaan teatterin ”pimeänä kautena”. Hän lakkautti hovin tanssi- ja teatteriperinteet. Niin hovitaiteilijat siirtyivät työskentelemään palatsin ulkopuolelle tuoden ensi kertaa hovimuodot myös tavallisen kansan ulottuville. Muutamat taiteilijat siirtyivät työskentelemään Kambodzhan hoviin, Phnom Penhiin.

Thaimaan systemaattinen länsimaalaistaminen alkoi kuningas Rama IV:n eli kuningas Mongkutin aikana (1851–1868). Tieteistä kiinnostunut hallitsija solmi kontakteja länsimaalaisten kanssa ja otti käyttöön muun muassa länsimaisen koulutusjärjestelmän. Kirjapainotaito ja lehdistön kehittyminen johti modernin thai-kirjallisuuden syntyyn. Hän elvytti hovin khon- ja lakhon-perinteet, joskin ilmapiirin vapautuessa lakhon-esityksiä saatettiin esittää hovin ulkopuolellakin, poikkeuksena vain Ramayana- ja Inao-aiheiset esitykset.

Kuningas Chulalongkornin eli Rama V:n aikana (1868–1910) länsimaalaistuminen kiihtyi ja länsimainen vaikutus säteili kaikille kulttuurin aloille. Hallitsija oli opiskellut ja matkustellut Euroopassa. Hän oli erittäin kiinnostunut teatterista ja kirjoitti itsekin näytelmiä, joukossa Etelä-Thaimaan alkuperäisväestöstä kertova Lilith Nitra, jonka pääosaan hän tuotti etelästä oikean alkuasukkaan, ns. ”negriton”. Klassisia esitysmuotoja lyhennettiin, länsimainen proscenium-näyttämö otettiin käyttöön ja näytelmien aiheiksi valitiin ”eksoottisia” aiheita kuten Tuhannen ja yhden yön tarinat ja Madame Butterfly.