| Thai-tanssi
Thai-khmeriläinen perintö Thaimaassa on useita paikallisia tanssityylejä, klassisimpana niistä pidetään Keski-Thaimaan koulukuntaa, jolla on ollut jo vuosisatoja kiinteät yhteydet hovikulttuuriin. Klassinen thai-tanssi juontaa juurensa Kaakkois-Aasian intialaistumisen aikoihin alueelle levinneeseen intialaiseen tanssiperinteeseen. Thait omaksuivat perinteen itäisiltä naapureiltaan khmereiltä valloittaessaan heidän pääkaupunkinsa Angkorin vuonna 1431. Muiden aarteiden mukana thait toivat sieltä mukanaan Ayutthayaan myös hovitanssijat sekä kokonaisia esitysperinteitä, joita he vuosisatojen saatossa ovat muokanneet makunsa mukaisiksi. Klassinen thai-tanssi on hidasta, jännitteistä ja sen hallitsevia piirteitä ovat jalkojen plié-taivutus, kehon keskiosasta kumpuavat, musiikkia aksentoivat nykäyksenomaiset kohottautumiset sekä nimenomaan käsieleet, jotka huipentuvat elegantteihin, taaksepäin kaartuviin sormitaivutuksiin. Sekä käsieleissä että asennoissa voi havaita Intian tanssin vaikutusta, mutta thait kehittivät perinteestä ankaran hovietiketin säätelemän, ehdottoman omintakeisen estetiikkansa. Roolityypit Klassista tanssia hyödynnetään useimmissa tanssiteatterin muodossa, kuten lakhonissa ja khonissa. Niiden keskeinen aihe on Ramayanan thaimaalaistettu versio, Ramakien. Siksi tanssi on jakautunut eepoksen edellyttämiin alalajeihin: jalojen sankarien ja jumalten (phra) tanssi on hidasta ja pidätellyn arvokasta; jalojen sankarittarien (nang) tanssi myötäilee edellistä, mutta liikkeet ovat pehmeämpiä, sisäänpäin suuntautuneempia; demonien tanssi on energistä ja avointa; apinaroolihahmojen tanssi imitoi apinoiden liikkeitä höystäen niitä akrobatialla. Tanssijat valitaan roolityyppeihin fyysisten ominaisuuksien perusteella. Sankariosien esittäjien tulee olla pitkiä, kasvot ovaalin muotoiset; apinaroolien esittäjien tulee taas olla pienikokoisia ja akrobaattisesti suuntautuneita jne. Koulutus Tanssiopinnot a aloitetaan yleensä 8–10-vuotiaana. Opiskelijat aloittavat harjoittelemalla ns. hidasta perussarjaa kunnes sen tempoa kahdesti nopeutetaan. Liikkeillä on nimensä ja onomatopoeettiset äänelliset vastineensa kuten ”cha-chong-cha”. Niitä toistetaan harjoitusten yhteydessä. Oppilaiden käsivarsien jänteitä venytetään, jotta sormet saadaan taipumaan taaksepäin. Pojilla venytetään myös lonkkaniveliä, jotta avoin plié-taivutus tulisi kyllin avoimeksi. Vähitellen oppilaat siirtyvät harjoittelemaan mutkikkaampia tanssikokonaisuuksia ja erilaisia näyttämöilmaisun osa-alueita, kuten eri nopeuksilla kävelyä, sisääntulon lajeja, lentokohtauksia jne. Lopuksi hiotaan elekieltä, joka on klassisessa tanssissa ankaran etiketin rajoittamaa. Hymy esitetään myötäilemällä sormella huulen kaarta, suuttumus koskettamalla pikaisesti korvan taustaa jne. |
