Tanssidraaman monet muodot – Lakhon

Lakhon on yleisnimitys Thaimaan monille tanssidraaman muodoille. Vanhin säilynyt lakhonin muoto lienee lakhon nai eli sisemmän palatsin lakhon. Se juontaa juurensa Ayatthayan pääkaupunkikauteen (1350–1767). Sen nimi viittaa siihen, että sitä on 1800-luvun loppuun saanut esittää vain kuninkaan palatsin yksityisosissa, missä kuningas vaimoineen asui. Siksi sitä ovat perinteisesti esittäneet vain naiset. Sen juoniaineksen muodostavat Ramakien-eepos sekä Inao-, ja Unarut-tarinat. Lakhon naita esitetään vielä silloin tällöin Thaimaan kansallisteatterissa. Se on tyyliltään pehmeän ”naisellinen”.

Lakhon nokia eli palatsimuurin ulkoista lakhonia ovat perinteisesti esittäneen vain miehet, jotka esittävät myös naisroolit. Sen aiheina ovat Buddhan edellisistä ruumiillistumista kertovat jataka- eli syntymätarinat ja thaimaalaiset kansantarut kuten esimerkiksi Thaimaan kansalliskirjailijana pidetyn Sunthorn Phun (1786–1856) runoelma Phra Aphai Mani ja Sang Thong.

Juoniselostus: Sang Thong

Lakhon nokia ei rajoita ankara hovietiketti ja sen yleisönä on ollut tavalliset maksavat katsojat. Lakhon nok on toisinaan parodioinut ja vulgarisoinut hovimuotojen konventioita.

Ankara jako naisten ja miesten esittämien lakhonin muotojen välillä lientyi kuningas Rama IV:n aikana (1851–1868) ja syntyi myös sekaryhmiä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa länsimaisesta teatterista ja muiden kulttuurien tarinoista kiinnostuneet hallitsijat ja aristokraatit kehittivät uusia lakhonin muotoja kuten:

– lakhon dukdamban, lakhon nain hienostunutta, pehmeää tekniikkaa hyödyntävä muoto, jossa tanssijat poikkeuksellisesti itse laulavat ja lausuvat vuorosanansa.
– lakhon phan tang, ns. ”tuhansien tapojen lakhon”, joka kuvaa usein vieraiden kulttuurien, kuten arabimaiden, Kiinan tai Euroopan tarinoita ja hahmoja illusionistisissa, länsimaalaisvaikutteisissa lavastuksissa. Erityisen suosittu aihe oli Tuhannen ja yhden yön tarinat. Lajin esitystyyli on peräisin lakhon nokista.
– lakhon rong, eräänlainen tanssiooppera, jossa näyttelijät sekä tanssivat että laulavat. Tarinat ja puvustus perustuvat oman aikakauden käytäntöön.
– lakhon phut, runomuotoa ja proosadialogia hyödyntävä thaimaalainen puheteatteri kehittyi 1800-luvun lopulla, ja se oli nimenomaan kuningas Rama VI:n (1910–1925) suosiossa. Hän käänsi länsimaisia näytelmiä thain kielelle ja myös kirjoitti itse monia näytelmiä.