Ongelmana merkinnät?
Oppilaiden kohtaamat säveltapailun ongelmat saattavat liittyä siihen, että heidän luonteenomainen hahmotustapansa ei kohtaa opettajan käyttämää käsitteistöä - oppilas yksinkertaisesti jaottelee ja jäsentää musiikin mielessään eri tavalla kuin opettaja. Toinen vaihtoehto on, että ongelma koskee musiikinteoreettisia nimiä ja merkintätapoja. Ne voivat olla joko kaiken kaikkiaan puutteellisesti ymmärrettyjä tai ainakin vailla soivaa ja elämyksellistä sisältöä. Esimerkiksi sointuasteiden kuuntelu saattaa oppilaan kokemusmaailmassa helposti mieltyä mekaaniseksi sävelkokoelmien tunnistamiseksi ennen kuin hänellä on monipuolisesti kokemuksia aidoista musiikillisista tilanteista, joissa erilaisia sointuja esiintyy.
Parhaimmillaan kuunteluanalyysin voikin nähdä toimintana, jossa opitaan ymmärtämään, millainen yhteys on materiaalilla ja kuulovaikutelmilla: "Kun käytetään tällaista lopuketta, tällaista astetta, tällaisia sävellajin säveliä, kuulostaa tuolta." Musiikinteoreettisilla käsitteillä toki kerrotaan, millaisista aineksista musiikki on tehty. Vähintään yhtä tärkeä käsitteiden tehtävä kuitenkin on kuvata, miltä musiikki kuulostaa ja miten se jäsentyy. Olen usein hämmästellyt, kuinka helposti nämä kaksi puolta jäävät oppilaiden kokemuksissa irralleen toisistaan. Omat merkinnät ja vapaamuotoinen kuvailu ovat hyviä keinoja kaikissa vaiheissa, erityisesti silloin kun virallisia merkintätapoja tunnetaan vielä huonosti.
Ihanteellista tietysti olisi, että monipuolisia tekstuureja ja sointivärejä sisältäviä musiikkiesimerkkejä voitaisiin käyttää opetuksessa alusta alkaen. Mieluummin tämä voisi vielä alkaa tehtävissä, joissa käytettävät käsitteet ja tarkastelutavat eivät heti aseta oppilaille suuria haasteita, kuten sointuasteiden kuuntelun kohdalla usein on tilanne. Pop/jazz -opetuksessa käytetty transkriptio-opetus näyttäisi onnistuneelta esimerkiltä. Myös klassisessa ohjelmistossa rytmipartituurit ja eri soitinten erottaminen partituuria seuraten on esimerkki työskentelystä, jossa tulee hyvin harjaannutetuksi eri kerrosten erottelua tekstuurista ja joka onnistuu ilman monimutkaisia käsitteistä ja merkintätapoja. Sama pätee eri stemmojen seuraamiseen äänitteeltä laulaen ja soittaen.
Toinen tapa vähentää uusien käsitteiden ja merkintätapojen tuottamaa kuormaa on tutun ohjelmiston käyttö. Korvakuulolta opittuja laulujahan käytetään yleisesti musiikillisten ilmiöiden havainnollistamiseen. Aivan samoin olen havainnut hyödylliseksi valita kokoelma monipuolista eri yhtyeille sävellettyä musiikkia, johon palataan erilaisista näkökulmista. Ilmiöitä on paljon helpompi tutkia silloin, kun musiikki alkaa soida oppilaiden mielessä niin hyvin, että he voivat halutessaan itse palauttaa kohtia mieleensä ja tarkastella ja muokata niitä siellä. Kun kappaleen muistaminen ei enää ole ongelma, jää vuorostaan aikaa pohtia käytettäviä käsitteitä rauhassa ja ennen kaikkea huomata niiden yhteys soivaan kokemukseen.
Lähestymistapoja harmonian kuunteluun
|
Päätelmiä
|
 Tulostettava versio |