Hierarkkisuuden periaate: tonaalisuus lähtökohtana

Kuten lukuisat musiikkioppikirjat kertovat, tonaalisuudesta luopuminen on eräs keskeinen ilmiö 1900-luvun musiikissa. Mutta mitä tonaalisuudesta luopumisella oikeastaan tarkoitetaan? Aivan ensimmäiseksi tarvitaan yleiskuva säveljärjestelmästä, josta ollaan luopumassa, jotta ylipäänsä on mahdollista tutkia, millä tavoilla siitä on luovuttu. Olen johdatellut oppilaat aiheeseen kysymällä, mitä kaikkea he liittävät käsitteeseen 'tonaalisuus'. Musiikkiopistotasolla tonaalisuuteen liitetään tavallisesti sellaisia peruskäsitteitä kuin sävellajit, kolmisoinnut, sointuasteet sekä toonikan ja dominantin välinen jännite. Näiden käsitteiden kokoaminen taululle toimii hyvänä kertauksena ja aikaisemman tiedon jäsentäjänä.

Kun tonaalisuuteen liittyvät peruskäsitteet on kerrattu, olen yhdessä oppilaitten kanssa pohtinut esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Missä suhteessa kyseiset käsitteet ovat toisiinsa? Millä tavalla ne yhdessä vaikuttavat tonaalisuudeksi nimitetyn ilmiön syntyyn? Mitä tekemistä esimerkiksi tietyllä sävellajilla on kolmisointujen kanssa ja miten sointuasteet liittyvät kolmisointuihin? Mielestäni on ollut hyvä havainnollistaa edellä mainittujen käsitteiden välisiä yhteyksiä esimerkin 1 kaltaisella hierarkkisella kaaviolla [3]. Esimerkin 1 kaavio kuvaa kaikkien 12 sävelen rakenteellista painottumista tapauksessa, jossa hallitseva sävellaji on C-duuri ja hallitseva sointu toonikasointu. Mitä syvemmälle tietyn sävelen vaikutus kaaviossa ulottuu, sitä enemmän rakenteellista painokkuutta sillä on.

Esimerkki 1: Tonaalisuuteen liittyvien peruskäsitteiden välisien yhteyksien havainnollistamista. Sävelten rakenteellinen painokkuus ilmenee katkoviivan pituutena. Mitä pitempi katkoviiva, sitä enemmän painokkuutta sävelellä on.

Edellä esitetyn kaavion ymmärtäminen pitäisi olla oppilaalle mahdollista, kunhan sen idea selitetään huolellisesti. Olen aloittanut kysymällä, mikä on tihein mahdollinen pianon koskettimilla muodostettavissa oleva asteikko. Vastaus on tietenkin kromaattinen asteikko (ks. esimerkki 1, kohta 1), mutta kysymyksen tarkoituksena on myös korostaa sitä seikkaa, että kromaattista asteikkoa tiheämpää asteikkoa ei tasavireisyydessä ole mahdollista muodostaa. Tämän vuoksi mainitusta asteikosta voidaan tasavireisyydessä johtaa kaikki mahdolliset säveltasolliset ilmiöt.

Esimerkin 1 mukaisessa tapauksessa kromaattista asteikkoa ositetaan siten, että syntyy C-duuriasteikko (ks. kohta 2). Näin syntyy sävelten välinen hierarkia: rakenteellisessa mielessä painokkaampia ovat ne sävelet, jotka kuuluvat C-duuriasteikkoon, ja vähemmän painokkaita ovat ne sävelet, jotka eivät siihen kuulu. Ne sävelet, jotka eivät kuulu C-duuriasteikkoon, ovat sitä koristelevia kromaattisia hajasäveliä.

Seuraavan hierarkiatason hahmottamisessa auttaa tiettyjen sointuanalyysiin liittyvien periaatteiden kertaus. Sointuanalyysin tekeminen edellyttää kolmisointuun kuuluvien sävelien erottamista kolmisointuun kuulumattomista sävelistä. Esimerkin 1 mukaisessa tapauksessa C-duuriasteikon sävelistä c, e ja g muodostuu toonikasointu (ks. kohta 3). Muut asteikon sävelet ovat tätä sointua koristelevia hajasäveliä.

Seuraavaksi olen kiinnittänyt oppilaitten huomion toonikasointua määrittävään kvinttiin (ks. esimerkin 1 kohta 4). Olen todennut, että kvintti on se intervalli, joka määrittää kolmisoinnun raamit. Esimerkiksi sävelet c ja g määrittävät yhdessä c-pohjaisen soinnun: joko C-duurisoinnun tai c-mollisoinnun. Sävelet c ja g eivät voi yhdessä kuulua mihinkään muuhun kuin c-pohjaiseen kolmisointuun, toisin kuin terssi, joka voi kuulua kahteen eri kolmisointuun. Esimerkiksi C-duurissa c-e-terssi voi kuulua joko C-duurisointuun tai a-mollisointuun. Näin ollen toonikasoinnun kvintti kykenee yksiselitteisesti määrittämään tietyn tonaliteetin. Toonikasointua määrittävä kvinttiraami ilmenee myös toonikan ja dominantin pohjasävelien välisessä suhteessa, joka voidaan ymmärtää mainitun raamin horisontalisointina. Esimerkiksi C-duurissa toonikasoinnun pohjasävel c ja dominanttisoinnun pohjasävel g määrittävät yhdessä kvintin c-g.

Perussävel (ks. esimerkin 1 kohta 5) on aikaisemmasta teorianopetuksesta tuttu käsite. Oppilaiden olisi tärkeää ymmärtää, että perussävel ei ole ainoastaan se sävel, josta kirjoitetaan tietty duuri- tai molliasteikko ylöspäin. Se tulisi ymmärtää laajemmin sävelenä, joka on rakenteellisessa mielessä kaikkein painokkain ja jonka suhteen kaikki muut sävelet viime kädessä hahmotetaan.

Nyt on jo olemassa jotakin konkreettista: hahmotelma järjestelmästä, josta ollaan luopumassa. Tässä yhteydessä olen korostanut sitä, että esitetty kaavio on yleistys. Siinä ei ole otettu huomioon, että itse teokset vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten sävelten väliset rakenteelliset painotukset kulloinkin hahmottuvat. Yllä esitetyn kaltaista hahmotelmaa voidaan siksi pitää eräänlaisena oletusarvoisena lähtökohtana varsinaiselle säveltasoanalyysille.

1900-luvun musiikin säveltasoanalyysin opettamisesta

1900-luvun alku