Intonaation perusongelmia

Periaatteessa luonnonviritys tarjoaa hyvän lähtökohdan intonaation harjoittelulle, mutta käytännössä puhtaasti soittaminen on paljon muutakin kuin hitaita duurisointuja tai diatonista asteikkoa urkupisteen päällä. Esimerkissä 2b) esiteltyä diatonista (duuri)asteikkoa ei voida ottaa kiinteänä systeeminä, vaan eri harmoniat asettavat soinnille omat vaatimuksensa. Melodisen ekspressiivisyyden hakeminen asettaa lisäksi intonaatiolle oman, määrittelyjä pakenevan ongelmakenttänsä, jossa olisi purtavaa varmasti väitöskirjan verran. Menemättä siis siihen sen syvemmin voisin kuitenkin esitellä seuraavassa neljä intonaation omasta mielestäni tärkeintä perusongelmaa.

1. Dominanttisoinnun ongelma

Dominanttisoinnun ongelma on näistä ensimmäinen. Dominanttihan kaipaa purkausta toonikalle, eli sen voi käsittää rakenteelliseksi dissonanssiksi. Tällöin sen virittäminen luonnonpuhtaaksi eli dissonoimattomaksi ei välttämättä ole perusteltua. Dominanttiseptimisoinnussa esiintyvä tritonus selvittää asiaa. Mikäli dominanttiseptimisointu haluttaisiin intonoida luonnonpuhtaasti, tulisi sen septimin olla noin kuudesosasävelaskeleen (31 senttiä) matala . Tuloksena olisi varsin passiivinen, harmonian liikkeen kannalta tendenssitön sointi. Myös dominanttiseptimin kautta kulkevan melodialinjan näin voimakas "vääntäminen" olisi vähintäänkin kyseenalaista. Ratkaisuna voidaankin pitää harmoniapohjaisen intonoinnin sijaan melodiapohjaista intonaatiota.

Tämä tarkoittaisi sitä, että dominanttiseptimi intonoitaisiin purkaussävelensä, eli seuraavan duurisoinnun terssin mukaan matalaksi. Näin syntyvässä 7 -> 3 (tai 4-3 eli fa-mi) -linjassa melodiaäänen viritys ei merkittävästi muuttuisi sävelestä toiseen liikuttaessa.

Esimerkki 3

Tämän lisäksi dominanttisoinnun perussävelen virittämisen hienoisesti korkeaksi on todettu helpottavan muiden äänien intonointia - näin esimerkiksi dominanttisoinnun terssiä ei tarvitse juurikaan laskea, vaan sen johtosävelinen tendenssi kohti asteikon perussäveltä pääsee toteutumaan.

2. Mollisoinnun ongelma

(vrt. Tolonen 1969). Nyt, kun luonnonpuhdas intonaatio on dominantin kohdalta jo kyseenalaistettu, voidaan mollisoinnullekin etsiä hyväksyttävä kompromissi. Mollikolmisointu koostuu kvintistä ja kahdesta erilaisesta terssistä - aivan kuten duurisointukin. Terssit ovat vain päinvastaisessa järjestyksessä, ensin pieni, sitten suuri. Mollisointu ei siis toteuta perussävelensä yläväsävelsarjaa ja kuulostaa tästä syystä sameammalta kuin duurisointu. Kvintti on kuitenkin sama, ja se tuleekin intonoida yhtä tarkasti. Tämän jälkeen järkevintä on turvautua soinnun kahden terssin virittämiseen itsessään puhtaiksi; tästä syystä mollisoinnun terssi intonoidaan karkeasti ottaen saman verran korkeaksi kuin duurisoinnun matalaksi. Kun luonnonpuhtaan duurisoinnun suuri terssi on 14 senttiä matala tasavireiseen verrattuna, parhaiten soivan mollisoinnun pieni terssi taasen on 16 senttiä korkea. Yläsävelsarjasta tällainen mollisointu löytyy III asteelle: yläsävelsarjan 5., 6., ja 15. sävel .

3. Duurin II asteen ongelma

Kolmas perusongelma on duurin II asteen soinnun ongelma. Yläsävelsarjasta rakennettavan diatonisen (duuri)asteikon mukaan viritettynä II asteen soinnun terssit ja kvintit ovat pahasti pielessä . Lääke on yksinkertainen: intonoidaan II asteen soinnun kvintti kohdalleen ja terssi vastaamaan funktiotaan. Terssi on yleensä joko bassossa (seksti- tai kvinttisekstisointu) ja matkalla kohti dominanttisoinnun perussäveltä, tai sitten siitä tulee dominanttiseptimisoinnun septimi, jolloin sen pysyminen paikallaan mahdollistaa sen hienovaraisen muutoksen soinnusta toiseen vaihdettaessa (katso myös kohta 4). Kummassakin tapauksessa sen virittäminen korkeaksi molliterssiksi on varsin luontevaa.

4. Paikallaan pysyvien äänien ongelma

Neljäntenä, eikä suinkaan vähäpätöisimpänä otan esille paikallaan pysyvien äänien ongelman. Soinnun vaihtuessa paikallaan pysyviä ääniä (soinnuille yhteisiä) joutuu usein intonoimaan uuteen sointuun sopivaksi. Varsin erheellinen on käsitys, jonka mukaan paikallaan pysyvien äänien tulisi pysyä koskemattomina ja muiden mukautua. On varsin helppo demonstroida, kuinka pahasti tämä ajaisi yleisvirityksen harhateille -esimerkkeinä terssisuhteiset kolmisoinnut (esimerkki neljä) tai aikaisemmin mainittu II:asteen terssin (korkea) muuttuminen dominanttiseptimisoinnun septimiksi (matala).

Väittäisin itse asiassa, että paikallaan pysyvän harmoniastemman intonoiminen uudelleen kesken pitkän äänen kiinnittää vähemmän huomiota kuin ylipäätään minkäänlaista melodista merkittävyyttä nauttivien liikkuvien äänien "väänteleminen" harmonisin perustein kesken linjan. (Totuus on tietenkin jotakin siltä väliltä.)

Esimerkki 4 paikallaan pysyvien äänten ongelmasta

Luonnonpuhdas terssi on 14 senttiä tasavireistä matalampi. (Sentti on puolisävelaskeleen sadasosa.) Jos luonnonpuhtaasti intonoidun soinnun terssistä tehdään seuraavan soinnun perussävel, eikä sen viritystä soinnun vaihtuessa muuteta, on seuraavan soinnun viritystaso kokonaisuudessaan edeltäjäänsä 14 senttiä matalampi.

Jos tämä tehdään kahteen kertaan, saadaan kolmannen soinnun terssiksi sävel, jonka pitäisi vastata ensimmäisen soinnun perussäveltä (esimerkissä c), ollen tätä kuitenkin 3 x 14 = 42 senttiä eli viidesosasävelaskeleen matalampi. Tällainen koetilanne on helppo toteuttaa vaikkapa laulamalla.

Ratkaisu: jos kahdessa peräkkäisessä soinnussa on yhteisiä, ts. paikallaan pysyviä ääniä, niiden intonaatio täytyy muuttaa uutta funktiota vastaavaksi.

Teoreettisia käsitteitä

Lopuksi