Käytännön satsioppia
| Tapio Kallio ja Lotta Ilomäki |
Tämä "käyttöharmonian oppijakso" pyrkii palvelemaan musiikinopiskelijoiden toiminnallisia tarpeita: kehittämään kuullun musiikin nuotintamisen, sovittamisen sekä vapaan säestyksen kaltaisia taitoja. Samalla tulee omaksutuksi peruskäsitteitä, jotka ovat keskeisiä pidemmällekin viedyssä musiikinteoriassa ja musiikkianalyysissa. Päämääränä on valmius tuottaa ja jäsentää tonaalista, homofonista kudosta.
Esitettävä asiakokonaisuus on muotoutunut opetettaessa aikuisia vasta-alkajia, joiden musiikillinen tausta edustaa lähinnä viihde- ja tanssimusiikkia. Kokonaisuutta voi käyttää musiikkiopisto- tai ammattiopetuksessa tiiviinä, muutamasta opetuskerrasta viikkoihin kestävänä johdatuksena tonaalisen kudoksen periaatteisiin. Nuotinluvun ja säveltapailun lähtövalmiudet voivat olla puutteellisetkin, koska niitä harjoitetaan osana samaa kokonaisuutta.
Kokemus on osoittanut, että esitetyistä periaatteista ja työtavoista voi poimia ja soveltaa aineksia myös lasten ja nuorten opetukseen aina peruskursseista alkaen. Sovellusmahdollisuuksia tarjoutuu mm. yksinkertaiseen sovittamiseen, säestämiseen sekä kuullun musiikin nuotintamiseen. Sisällytimme tekstiin esimerkkejä myös lapsille soveltuvista työtavoista. Edellytyksenä on joka tapauksessa jonkin verran kuuntelun ja oman musisoinnin kautta hankittua tuntumaa tonaaliseen ohjelmistoon. Näin oppilas pääsee kokeilemaan ja kehittelemään jatkoa ja vaihtoehtoja erilaisille musiikillisille tilanteille - käyttämään musiikillista intuitiotaan ja etsimään sille käsitteellisiä kuvaustapoja.
Harjoitukset perustuvat suppeaan valikoimaan tonaalisen musiikin peruskäsitteitä, joita valotetaan useiden eri toimintamuotojen kautta: keskeisiä ovat dissonanssi ja konsonanssi sekä niihin liittyvä ajatus sävelten välisistä jännite-eroista sekä loma- ja sivusävelen periaate. Näin on pyritty välttämään musiikinopetuksessa tyypillistä pirstaloitumisen ja käsitteellisen ylikuormituksen vaaraa. Lähestymistapa painottaa lineaarisuutta eli äänten välisiä kontrapunktisia suhteita ja etenee ääriäänikudoksesta alkaen, asteittain ääniä lisäten. Tämä on useissa tilanteissa osoittautunut soinnullista ajattelua käytännöllisemmäksi ratkaisuksi. Jo sangen aloitteleva musiikinharrastaja kohtaa usein ohjelmistossaan tilanteita, joiden selittäminen sointuina edellyttäisi monimutkaista käsitejärjestelmän hallintaa, kun taas lineaarisesti selvitään ajattelemalla jopa vain yhden sävelen kromaattinen muuntuminen. (1)
1) Kirjoituksen näkökulma perustuu vahvasti itävaltalaisen musiikkiteoreetikko Heinrich Schenkerin (1868-1935) ajatteluun, ks. esim. Schenker-analyysi . Tässä periaatteet esiintyvät kuitenkin niin pelkistyneessä muodossa, että monia vastaavia ajatuksia on helppo löytää muistakin musiikinteorian suuntauksista. Ajatus sävellajin eri asteisten sävelten jännite-eroista liittyy ikivanhaan periaatteeseen dissonanssien purkautumisesta. Jäljempänä esitetyt pelkistämisen ja kuvioinnin periaatteet puolestaan ovat kautta aikojen palvelleet säveltämistä ja improvisointia.
Sävelten jännite-erot tonaalisuuden perustana
|
 Tulostettava versio |