Transponoivat soittimet
Puhallinsoittimista suuri osa on transponoivia soittimia. Niille kirjoitetaan nuotit eri korkeudelle kuin mitä nuottikuva muuten edellyttää. Kysymys voi olla esim. oktaavisiirrosta (mm. kontrafagotti, piccolo), jolla soittimelle voidaan kirjoittaa käyttämättä apuviivoja, mutta myös mistä tahansa muusta intervallierosta.
Renessanssista lähtien on käytetty soitinperheitä, joissa on kvintin tai kvartin etäisyydellä toisistaan olevia soittimia. Nokkahuiluissa vakiintui tapa, jossa 'soittaja transponoi'; C-vireisen sopraanon ja F-vireisen alton soittamana a1 on sävelkorkeudeltaan sama, mutta sormitukset ovat erilaiset. Muusikon tulee ts. pitää mielessään useampia otetaulukkoja, koska nuottikuvan mukaiset sävelet syntyvät eri tavoin. Juuri nokkahuiluissa tämä ns. "soiva notaatio" onkin säilynyt.
Kun soitin soi niinkuin sille kirjoitetaan (esim. piano), käytetään merkintää in C. Vastaavasti in D soittimen nimen jäljessä tarkoittaa D-vireistä soitinta, jonka soiva sävelkorkeus on kokoaskelta ylempi kuin C-vireisen soittimen. B-vireisten soittimien yhteydessä on nykyään tavallista kirjoittaa angloamerikkalaiseen tapaan in Bb. Ne soivat B-duurissa kun niille kirjoitetaan C-duuriin.
Koska soitinperhe käsittää hyvin erikokoisia soittimia, on niiden viritystasoissa myös oktaavieroja, esim. sopraano-, ja tenori- ja bassosaksofoni ovat kaikki B-vireisiä, mutta soivat eri oktaavialoissa.
Soittimia, joiden äänistö oli rajoittunut (esim. luonnonsävelsarjaan tai diatoniseen asteikkoon), rakennettiin erikokokoisina (=erivireisinä), jotta niitä voitaisiin käyttää yhteissoitossa muiden soittimien kanssa. Niinpä käyrätorvia, trumpetteja ja klarinetteja löytyy 1800-luvun alkupuolelle saakka lähes kaikissa viritystasoissa. Vaskipuhaltimissa käyttöön tulivat ensin virityssangat ja myöhemmin venttiilit, joiden avulla viritystasoa voitiin muuttaa vaihtamatta itse soitinta.
Puhallin- ja sotilasorkestereissa B- ja Es-vireisiä soittimia pidettiin niiden terävän soinnin takia C-vireisiä parempina jo 1700-luvulla. Suuri osa näiden orkestereiden musiikista on alennusmerkkisissä sävellajeissa edelleenkin. Soitinten C- ja F-vireiset muodot ovat taas olleet käytetympiä sinfoniaorkestereissa. Koska poikkihuilu sopii soitto-otteiltaan huonosti alennusmerkkisiin sävellajeihin, on siitäkin tehty puhallinorkestereita varten Des-vireisiä versioita.
Moderni fagotti on alkujaan F-vireinen soitin (vrt. puupuhaltimien otetaulukko), pasuuna taas on pitkään ollut B-vireinen (n. 1600 perusäänenä oli A tai D). Tästä huolimatta molemmille soittimille kirjoitetaan in C. Se, että jotkut soittimet ovat transponoivia on siis ainakin osittain sattumanvaraista: jossain on vakiintunut tietty kirjoitustapa, joka sitten on levinnyt. Esimerkiksi patarummuille kirjoitettiin ennen 1800-lukua vain C- ja G- nuotteja (toonika ja dominantti), joissa oli ilmaistu tarvittava viritys esim. "Timpani in Re e La".
Myös jotkut kieli- ja jousisoittimet kirjoitettiin barokin aikana transponoivina , kun asemissa soittaminen ei ollut vielä niin yleistä.
Alla oleva taulukossa on esitelty transponoivia soittimia. Ensimmäisessä sarakkeessa (I) on soittimen viritystasoa osoittava merkintä. II:ssa on käytettävä klaavi ja III:ssa on kirjoitettavan nuotin sävelkorkeus, kun halutaan kuulla soiva c1. Sävelkorkeus on suluissa, jos se on äänialan ulkopuolella.
Kitara
|
Soitinten nimiä
|
 Tulostettava versio |