1. Missä on lopuke?

Oppilaiden soitto-ohjelmisto käsittää ja varhain huomattavasti laajamuotoisempia teoksia kuin mitä tavanomaisissa säveltapailutehtävissä on ollut tapana tarkastella. Nuottikuvan ja kuulokuvan yhdistämistä voi kuitenkin aivan hyvin harjoitella myös laajempien kokonaisuuksien tasolla, pyrkimättä tarkkaan nuotintamiseen. Musiikin tutkiminen kuunnellen ja samalla nuottikuvaa seuraten on kokemukseni mukaan perusasteellakin varsin toimiva työtapa, jonka kautta oppilaita ja erityisesti melodiasoittajia voi auttaa näkemään ja kuulemaan "metsää puilta", löytämään monimutkaisestakin nuottikuvasta jäsentäviä kiinnekohtia ja yhdistämään nämä kuuntelukokemukseen. Lopukkeiden tarkastelu tarjoaa tähän yhden mahdollisen lähtökohdan.

Epäilen, että sana sana "kadenssi" yhdistyy tyypillisen musiikkiopisto-oppilaan mielessä pikemminkin pötköön saman pituisia, pianolla soitettuja sointuja kuin mielikuvaan lopukkeesta, musiikillisen kokonaisuuden rajakohdasta. Nimitykset eivät onneksi ole pääasia, mutta oppilaiden kanssa on kuitenkin kiinnostavaa tutkia myös lopukkeiden merkitystä eli opetella erottamaan, missä on päättävä harmoninen kulku, missä taas tapahtumat jatkuvat eteenpäin. Mikä musiikissa milloinkin tuo lopettavuuden tai jatkuvuuden tuntua? Mikä rooli on melodialla, rytmisellä ja metrisellä jäsentymisellä, harmonialla, tekstuurilla? Tällaiset kysymykset ovat usein hyvä keino päästä alkuun, ja samalla ne ovat pidemmällekin viedyssä musiikkianalyysissa edelleen keskeisiä.

Työskentely perusasteen ryhmässä oppilaan soittokappaleen parissa voi edetä vaikkapa tähän tapaan:

• Kuunnellaan teos seuraten samalla nuottikuvaa. On tärkeää ottaa tarkasteltavaksi koko partituuri, melodiasoittajilta siis säestysnuotit. Oppilaat merkitsevät kohtia, joissa tuntuu olevan musiikillisen kokonaisuuden raja. Keskustellaan vapaamuotoisesti kuuntelukokemuksesta, kuunnellaan uudelleen ja tarkennetaan
• Lauletaan pääsävellajin toonika- ja dominanttisävelet ja pysähdytään seuraavalla kuuntelukerralla rajakohtiin. Lauletaan rajakohdista basson sävelet ja tunnistetaan koko- ja puolilopukkeet sekä paikallinen sävellaji. Monelle monimutkaisempaan nuottikuvaan tottumattomalle on ollut yllätys huomata, kuinka säännönmukaisia lopukekohtien sointu- ja bassokulut usein ovat. Omasta säestysnuotista hahmottuukin yllättäen tuttuja aineksia.
• Samaan yhteyteen voidaan toki liittää monenlaisia tarkempia säveltapailu- ja analyysiharjoituksia
• Dominantti-toonika -purkausten tunnistamista voidaan myös harjoittaa eri sävelille. Opettaja laulaa tai soittaa erilaisia lähtösäveliä, ja oppilaat laulavan kullekin toonikasävelelle johtavan dominantti-toonika -purkauksen, joko pelkkinä basson sävelinä tai lisäksi murtosointuina. Seuraavaksi etsitään musiikkiesimerkistä kuulemalla V-I -purkauksia sekä tunnistetaan, mille sävelelle milloinkin päädyttiin, vaikeustasosta riippuen joko kuulonvaraisesti, nuottikuvan tuella tai molemmilla tavoilla peräkkäin. Kaikki V-I -kulut eivät kuitenkaan ole yhtä painokkaita silloinkaan kun bassossa on kvinttisuhde - keskustellaan, mikä muu musiikissa vaikuttaa kokemukseen lopettavuudesta. (Ks. esim. ohjelmistotietokannan esimerkki Marie, G. Aaria vanhaan tyyliin.)

Olen ensimmäisillä kerroilla säestysnuotteihin tutustuttaessa tarkoituksellisesti pyrkinyt yksinkertaisuuteen osoittaakseni, kuinka aluksi jäsentymättömän näköisestä nuottimerestä on sentään löydettävissä paljon säännönmukaisuuksia. Jo I ja V asteet nuottikuvasta tunnistamalla pääsee kiinni havaintoihin, joilla on tekemistä kuuntelukokemuksen kanssa. Sekvensseistä on helppo puhua jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla, ja muunnesävelet voi todeta sävellajin omia säveliä koristeleviksi tilanteiksi ja keskustella niiden tuomasta vaikutelmasta. Kun partituurinluku muuttuu tutummaksi, oppilaat voivat oppia tutkimaan nuottejaan myös yksin ja pareittain, ja analyysia voi vähitellen tarkentaa.

Musiikkianalyysin alkuun - työskentelyesimerkkejä perusasteelle

2. Vastakohtia sointunäkökulmalle: lineaariset kulut