Musiikin kuuntelun suloinen toimettomuus

Ranskalainen psykoakustiikan tutkija Emil Leipp väittää, että musiikkia kuuntelevan ihmisen kuuloaisti on suloisessa toimettomuuden tilassa, vapautuneena alkuperäisestä tehtävästään eli ympäristön tarkkailemisesta ja turvallisuuden vartionnista (Leipp 1977). Tuohon dolce far nienten auvoisaan tilaan ankkuroituvat musiikin monet merkitykset, niin subjektiiviset ja henkilökohtaiset kuin yhteisölliset ja kulttuurisidonnaisetkin.

Musiikkioppilaitosten yleisen musiikkitiedon tunneilla suloinen toimettomuus on kuitenkin tila, josta musiikin kuuntelussa pinnistellään pois. Mutta mihin ohjata oppilaiden huomio, kun kuunnellaan musiikkia? Miten opastaa heitä aktiivisesti huomaamaan ja kertomaan, mitä musiikissa ja omassa mielessä teosta kuunnellessa oikein tapahtuu?

Opetuksesta ja oppimisesta yleensä on 1990-luvulla käyty varsin laajaa arvoja ja tavoitteita luotaavaa keskustelua. Kuitenkin musiikin kuuntelun opastus ja musiikin historian opetus jäänyt vähemmälle huomiolle. Minkälaista muusikkoutta opetuksella halutaan kehittää ja välittää? Minkälaisen kuvan klassisesta musiikista välittää historianopetus, jos siinä esitelty tieto keskittyy ulkoa opeteltaviin teoksiin, suurten säveltäjien elämäkertoihin ja vuosilukuihin? Voisiko teosten tunnistaminen ja muistin harjaannuttaminen yhdistyä aktiiviseen musiikin piirteiden havainnointiin? Minkälaista olisi sellainen musiikin historian opetus, joka perustuisi (ja luottaisi) oppilaiden tiedolliseen uteliaisuuteen, sanallisen valmiuden kasvattamiseen ja musiikin herättämän kokemusmaailman jäsentämiseen?

Tämä artikkeli on puheenvuoro tässä keskustelussa. Kirjoituksessani (Uuden musiikin merkityksiä etsimässä) esittelen opetukseen soveltuvia työtapoja. Johdannoksi käytännön työlle pohdin tässä artikkelissa musiikin kuuntelun yleisiä lähtökohtia ja omia kokemuksiani musiikin historian opetuksesta.

Miksi tarkastelen juuri musiikin kuuntelua kaikista mahdollisista musiikin historian opetuksen mahdollisuuksista? Vastaus on yksinkertainen. Musiikin kuuntelu on tapa saada kosketus soivaan musiikkiin, sillä kaikkea eivät oppilaat voi millään itse soittaa. Monenlaisten teosten ja esityskokoonpanojen kuuntelu muuttaa musiikin historian läsnäolevaksi, juuri kuunteluhetkellä vaikuttavaksi, koskettavaksi, ongelmia herättäväksi.

Marcel Proust on kuvannut musiikin tarjoavan ainutlaatuisen ja todellisen mahdollisuuden matkaan, jossa maailmaa voi tarkastella toisen ihmisen näkemänä ja kokemana. Näen musiikin historian opetuksen perustuvan Proustin ajatukselle matkasta: ensin on nähtävä ja koettava sävellysten ja kysymysten maailma, joista muodostuu musiikin historia. Sävellyksiä on kuunneltava, pohdittava, verrattava. Mitä, missä ja kuka on säveltänyt, soittanut ja kuunnellut. Tai miksi niin on tehty, mikä on ollut aikanaan uutta ja ilmaisevaa, miten musiikin keinot ja piirteet muuttuvat, tai minkälaiseen maailmankuvaan tai tapahtumiin sävellykset ovat liittyneet.

Yhdessä kohdin olen Proustin kanssa eri mieltä. Kysymys ei ole matkasta toisen ihmisen kokemusmaailmaan, vaan siihen, miten itse sen kokee. Eli kyse on pohjimmiltaan omasta kokemuksesta, ei kenenkään toisen. Oma musiikkikokemus voi toimia peilinä kahteen suuntaan. Ensinnäkin kokemus voi avata Proustin näkemystä mukaillen sillan tai väylän musiikkiteokseen, ja opetuksen syvänä päämääränä voi nähdä pyrkimyksen ymmärryksen lisäämiseen. Toiseksi kokemus avaa väylän oman itsen ja mielen maailmaan. Kuulija voi suhtautua kuulemaansa teokseen millä hyvänsä itselleen sopivalla tavalla objektisuhteiden arsenaalistaan. Usein, varsinkin jos odotetaan musiikilta ekspressiivistä vaikuttavuutta tai sosiaalista tunnustuksellisuutta, tuo suhtautumistapa rajaa musiikin "omaan" tai "muiden" musiikkiin, miellyttävään tai torjuttavaa. Mutta tuon oman suhtautumistavan tarkkailua voi myös käyttää rakentavasti hyödykseen.

Tämä näkemys lähestyy musiikkiterapian näköaloja, musiikin kykyä koskettaa syviä persoonallisuuden kerroksia ja jäsentää unien tavoin mielen maailmaa. Vaikka musiikinopetuksen yhteydessä puhutaan usein vähätellen opetuksesta oppilaiden "terapiana", jossa musiikkia käytetään välineenä eheytymiselle, pidän musiikin kykyä koskettaa syviä mielen kerroksia tärkeänä opetuksen juonteena. Opettajan ei tarvitse kuitenkaan ryhtyä terapeutiksi. Riittää kun luottaa siihen, että musiikilla on kosketuskohta myös niiden oppilaiden mieliin, jotka nukahtavat, kikattavat, supattavat, viisastelevat, ärsyttävät, eivät vastaaÉ Kukaan ei voi tuota tärkeyttä väistää, jos joutuu kohtaaman musiikin, eikä vain tietoja musiikista.

Musiikki koskettaa tavalla tai toisella kaikkia. Jopa "musiikillisesti kitukasvuiseksi" tunnustautunut Sigmund Freud kertoi nauttivansa Mozartin Don Giovannin dueton Lˆ ci darem la mano lempeistä sävelistä, ja Pentti Saarikoskellakin oli lempisävelmä - Saku Sammakko!

Kolme lähestymistapaa musiikin kuunteluun