Muita suomalaisia säveltapailu-uudistuksia
Räikkönen - konseptin ohessa voitaisiin puhua toisestakin yrityksestä relatiivisen solfan kehittämiseksi Suomessa. Helsinkiläinen musiikkipedagogikolmikko Maija Hellquist-Väänänen, Inkeri Keravuori, Bertha Relander laati yhteistoimin säveltapailuoppaan, jonka he nimesivät laulukirjaksi oppikouluja varten.
"Opi laulamaan" -kirjanen vuodelta 1938 esittelee heti alkajaisiksi sävelet do ja so ja kolmantena sävelen mi ja niiden käsimerkit. Myöhemmin opetetaan koko duuriasteikon käsimerkkisarja, joka lienee perua englantilaisesta Tonic Sol-fa - metodista. Kirjan esipuheessa sanotaan duurin ja mollin suhteesta seuraavasti: "Mollin perussävel on opettajan harkinnan mukaan joko do tai la. Jos se on do, niin täytyy 3:s sävel laulaa nimellä mu, matalampi 6:s nimellä lu ja matalampi 7:s nimellä tu." Lausumassa voidaan havaita 30-luvun musiikinopetuksen sidonnaisuus edesmenneen vaikutusvaltaisen musiikkipedagogi Martin Wegeliuksen käsitykseen, että sekä mollin että duurin perussävel on do. Kun tämä huomioitiin, annettiin mahdollisuus kaikille kirjan käyttöön.
Kirjanen alkaa siis puhtaan kvintin laulamisella ja etenee "menetelmää varten sävellettyjen" pikku laulujen avulla kohti duuriasteikkoa. Sävelmien alkuperästä ei ole tietoa, mutta ne ovat kaavamaisia ja kömpelöitä ja lisäksi esiteltävien sävelten opetusjärjestys on teennäinen: do, so, mi, re, ti, la ja fa. rytmin opetuksessa on lähes Räikkösen menetelmän kaltainen systeemi sanarytmejä: hu-li-vi-li, Mir-jam, An-ne-li, maa, sa-tu-maa, sa-taa, tuu-li, maa. Merkittävää kirjassa on mielestäni vain se, että ensimmäistä kertaa suomalaisessa musiikinopetuksessa on esitelty kuvat sävelten käsi-merkeistä. Toinen huomionarvoinen seikka on sol:n muuttuminen so:ksi ja si:n nimeäminen ti:ksi.
Oppivelvollisuuskoulun eli kansakoulun säveltapailu noudatteli suuren koulumusiikin uudistajan Aksel Törnuddin teorioita ja oppeja. Toteamus, että duuri ja sen rinnakkainen molli olivat yhtä sävelalaa ja laulettiin samoilla sävelnimillä, oli hyväksytty ja käytössä. Ammattimainen musiikinopetus eli Sibelius-Akatemian säveltapailun opettajat olivat noudattaneet vuosikymmenet Martin Wegeliuksen 1893 laatimaa kirjaa "Oppijakso äänteentapaamisessa". Kun vuonna 1947 akatemian säveltapailun opettaja Arvi Karvonen laati uuden "Säveltapailun oppijakso" -nimisen kirjan, hän yritti erittäin varovaisesti kumota Wegeliuksen käsityksen duurin ja mollin suhteista toisiinsa. Kuin taustatuekseen hän mainitsee professori Ilmari Krohnin hyväksynnän duurin ja sen rinnakkaismollin sukulaisuudelle. Wegeliuksen teoksen mukaan duurilla ja mollilla oli sama perussävel do ja kun laulettiin kolmisointu oli duurisointu do-mi-sol ja mollisointu do-mu-sol. Näin sävelen asema sävellajissa jäi epäselväksi. Tämä kolmisointu-käsitys oli juurtunut kuitenkin niin syvään suomalaisten säveltapailunopettajien mieliin, että vielä 60-70-luvuilla saatettiin joissakin konservatorioissa laulaa samalla tavalla.
Karvonen toi kirjassaan uusia tuulia akatemian säveltapailun opetukseen. Hän tiesi jo sol:n muuttuneen so:ksi ja si:n ti:ksi, mutta arveli viimemainitun tavun olevan vaikea laulaa nopeissa sävelkuluissa. Jotta duurin ja mollin luonteet ja sävelnimet selviäisivät kunnolla, kehotti Karvonen vaihtamaan harjoituksissa tiheästi sävellajeja, niin duureja kuin rinnakkaisia mollejakin. Soittokonetta hän kehotti käyttämään säästeliäästi vain uuden sävellajin ja sen perussävelen vakauttamiseen.
Arvi Karvosen kaksi kirjaa käsitti kaksi- kolmesataa vähitellen vaikeutuvaa säveltapailutehtävää. Alkusävelen alle hän aluksi laittoi do:n tai la:n tehtävästä riippuen, mutta vähitellen auttavat merkit jäivät pois. (Karvonen 1946; 1950.)
”Räikkönen -konsepti”:vastaavia aineksia Suomessa |
Viime vuosikymmenten kehitystä Suomessa
|
 Tulostettava versio |