Saksofoni
Adolphe Saxin 1846 patentoima puhallussoitin täydentää yhdessä käyrätorven kanssa puu- ja vaskipuhaltimien välillä olevan soinnillisen kuilun. Saksofoniperheeseen kuului jo alkuvaiheessa 7 eri viritystasoista soitinta es-vireisestä sopraninosta 3 oktaavia matalampaan kontrabassoon.
Käytännössä yleisimmät ovat sopraanos. (B), alttos. (Es), tenoris. (B) ja barytonis. (Es).
Kirjoitettu ääniala on kaikilla sama, barytonia lukuunottamatta, jolla on mahdollista päästä kirjoitettuun a-säveleen (vrt. bassoklarinetti). Sormitukset ovat samat kaikissa soittimissa lukuunottamatta huiluääniä, joissa on pientä vaihtelua.
Aivan matalimmat sävelet (b ... cis1) ovat sopraano- ja alttosaksofonilla harvoin käytössä, koska ne ovat hankalia tuottaa ja niiden sointi on varsinkin aloittelijoilla melko räikeä. Käyttökelpoisin ääniala on kaksi oktaavia, mutta jo peruskurssitasolla voi kirjoittaa jonkun verran tämän ylikin.
Kolmiviivaisessa oktaavialassa ovat käytössä ns. lusikat, vasemmalla kädellä käytettävät lisäläpät, joilla ääniala kasvaa joko f-tai fis-säveleen soittimesta riippuen. Monet muusikot (erityisesti jazzaltistit ja -tenoristit) pystyvät käyttämään myös huiluääniä hyväkseen, jolloin soittimen ääniala laajenee jopa neljään oktaaviin. Huiluäänillä on useita sormitusvaihtoehtoja.
Saksofonin dynamiikka-alue on hyvin laaja. Tenorisaksofonille on mitattu yhtä korkeita desibeliarvoja kuin trumpetilla ja pasuunalle, toisaalta myös hyvin hiljaiset soinnit ovat mahdollisia.
Klarinetin ja saksofonin soittotekniikassa on paljon samaa (soittolehdykkä, ansatsi, viritys jne.) Tästä syystä jotkut fonistit käyttävät klarinettia sivusoittimenaan. Toisaalta huilujen (etenkin nokkahuilun) ja saksofonien otetaulukoilla on paljon yhteisiä piirteitä. Näin ollen ei ole harvinaista hallita melko laaja puhallinrepertuaari piccolosta baritonisaksofoniin ja bassoklarinettiin.
Fagotti
|
Vaskipuhaltimet
|
 Tulostettava versio |