Säveltapailun kehittäjiä ja kokeilijoita

Guidon jälkeen Euroopassa kehittyi vuosisatojen kuluessa erilaisia solmisointijärjestelmiä, ja niiden käyttöä neuvotaan ja kommentoidaan sekä musiikinteoreetikoiden että opettajien ja filosofien teoksissa. Esimerkiksi 1600-luvun alkupuolella vaikuttaneen tsekkiläisen piispan, J.A.Comeniuksen kirjassa Schola ludus puhutaan musiikin teoriasta ja nuotista laulamisesta. Siinä esitellään sävelet ut, re, mi, fa, sol, la, si, ja kehotetaan laulamaan niitä niin paljon, että vähitellen pystytään laulamaan kaikenlaisia melodioita suoraan nuoteista (von Creutlein 1992, 82-84).

Sveitsiläinen filosofi, kirjailija ja säveltäjä Jean-Jacques Rousseau puolestaan kehitti ja puolusti nuottien merkintää sävelastenumeroin. Rousseau kävi esittelemässä relatiivista numeromenetelmää muun muassa Ranskassa, mutta hänen ehdotuksensa ei saanut siellä kannatusta. (von Creutlein 1992, 84-85.)

Sveitsissä Jean Rudolf Weber laati ja julkaisi musiikinopetusoppaan (1849) ja esitti aikalaisiinsa nähden aivan perustavanlaatuisen ajatuksen duurin ja mollin suhteesta: duurin perussävel on UT (do) ja mollin perussävel LA löytyy viivastolta kaksi paikkaa alempaa. Kummallakin asteikolla on samat laulunimet, vain alkusävel eri paikassa. (von Creutlein 1992, 85-86.)

Sveitsiläisen Rousseaun numeromerkintään perustuvaa säveltapailua kehiteltiin myöhemmin useaan otteeseen. 1800-luvun alkupuolella ranskalainen Pierre Galin jatkoi systeemin muokkaamista ja vuosisadan puolenvälin tienoilla se sai nimen Galin- Paris- Cheve- metodi uusien kehittäjiensä mukaan. Systeemissä muun muassa nimettiin rytmien aika-arvot erilaisilla tavunimillä ja käytettiin säveltapailunimiä perehdyttäessä sävelten keskinäisiin suhteisiin (von Creutlein 1992, 86; Rautiainen 2003, 48).

Solmisoinnin historiaa: säveltapailun alkulähteiltä suomalaiseen koululuokkaan

Tonic Sol-fa