Säe
Pienmuotoanalyysi, joka lähtee, kuten krohnilaisessa muototeoriassa, iskualan tai säkeen käsitteistä, perustuu varsin kaavamaiseen runoanalogiseen käsitykseen muodosta. Tällainen analyysi saattaa olla paikallaan, jos musiikki noudattaa runomittaan istuvaa muotoutumista, mikä toisaalta kuuluikin paljolti romantiikan ihanteeseen. Mutta suurta osaa musiikkia ei ole tehty tällä tavalla. On tyypillistä, että Krohnin Muoto-opissa ei taida olla yhtään Mozart-esimerkkiä.
Säekin on ongelmallinen käsite, jos se määritellään ahtaasti. Sitä lienee parasta pitää pikemminkin joustavana yleisterminä, jollaista kyllä kipeästi tarvitaan aina kun puhutaan pienistä muodoista. Kun rajoitutaan esimerkiksi muotopuhtaisiin pikku lauluihin, ei ongelmia ahtaamman säe-käsitteen kanssa paljonkaan ilmene. Säemäärittelyjä löytyy karkeasti ottaen kolmea olennaisesti erilaista perustyyppiä: 1) iskualasta lähtevä (säkeessä on 2-6 iskualaa), 2) luontevalle hengitykselle perustuva ("luontevaa laulaa yhdellä hengityksellä") ja 3) lauseanalogiaan perustuva (pienin itsenäinen musiikillinen kokonaisuus; päättyy selkeään lopukkeeseen). Määritelmät kuvastavat pakottavaa tarvetta luoda jokin selkeä kiinnekohta pienmuototasolle. Kaikkiin on olemassa soveltuvia esimerkkejä. Olisi epätoivoista pitäytyä vain yhteen: jokin istuu hyvin johonkin, muttei ehkä lainkaan toiseen.
Viimeksi mainitulla määrittelyllä päädytään väistämättä varsin laajoihin, usein kuta kuinkin krohnilaista lauseketta vastaaviin kokonaisuuksiin. Tyypin 2 määritelmä kuulostaa periaatteessa hyvältä, mutta voi käytännössä olla hankala, jopa harhaanjohtava, koska siinä perustaudutaan hyvin subjektiiviseen esitystapaan — käytännönläheinenhän se kiistämättä on. Hidastempoinen kahden sävelen huokausaihe voi muodostaa luontevan hengityksen säkeen siinä kuin pitkäksi kaareutuva melodinen fraasi; toisaalta esimerkiksi jossakin soitinmusiikin kehittelyjaksossa, transitiossa tai codassa hengitysmäärittelyn kanssa ollaan pulassa. Tämä määritelmä sallii aivan liikaa subjektiivisuutta ja on siksi perusmäärittelyksi hutera. Tyypin 1 määrittelyssä ei liene mitään vikaa, jos musiikki selkeästi vastaa runoa. Mutta heti kun mukaan astuvat erilaiset muodon laajennusmenettelyt, syntyy pienimmästä osasesta lähtevällä analyysitavalla hyvin outoja muodostelmia, eikä olennaista muotojäsennystä edes tavoiteta. Määrittelyjen 1 ja 2 mukainen säe ei suuressa osassa musiikkia oikeastaan ole perustava muotoyksikkö, vaikka kuinka haluaisimme. Muoto ei rakennu pienimmästä suurempiin, vaan pikemminkin keskipienestä tai -suuresta sekä pienempiin osasiin että laajempiin kokonaisuuksiin. Analyysissä täytyy selvittää kulloisenkin musiikin perustavat jäsennysmuodot.
Periodi ja lopuke
|
Soveltuva teoria
|
 Tulostettava versio |