Teoreettisia käsitteitä

Pyrin esittämään kurssin teoriasisällön oppilaille mahdollisimman havainnollisesti ja yksinkertaisesti - ja useammalle kokoontumiskerralle levitettynä. Tässä selostan tiivistetysti, mitä teoreettisia käsitteitä käytän kurssillani.

Jos lähdetään siitä, että tonaalisen musiikin peruspilarit ovat toonika ja dominantti ja nimenomaan duurimuotoinen toonika, voitaneen intonaatiossakin lähteä duurisoinnun puhtauden teoriasta, eli yläsävelsarjasta. Teoriassa jokaisen äänen, tai perussävelen, yläsävelsarjan kuusi ensimmäistä osasäveltä ovat sille muodostuvan duurikolmisoinnun säveliä, intervaalisuhteiltaan oktaavi, kvintti, kvartti, suuri terssi, pieni terssi (esimerkiksi C - c - g - c1 - e1 - g1) . Näiden viritys, jota kutsun luonnonvireiseksi, eroaa lähinnä terssien osalta tasavireisestä. Luonnonvireisesti viritetty duurikolmisointu soi kaikkein parhaiten siksi, että se tavallaan sytyttää kyseisen kolmisoinnun perussävelen. Tähän ei periaatteessa edes tarvita perussävelen oktaavikerrannaista: Esimerkiksi C-sävelen yläsävelsarjan mukaisesti viritetyt e1- ja g1-sävelet muodostavat yhtä aikaa soitettuina korvin kuultavan erotussävelen, joka on tuo kaksi oktaavialaa alempi C. Toisin sanoen näin viritettyinä mainitut e1- ja g1-sävelet konsonoivat eli muodostavat vähiten dissonointia eli huojuntaa. Toisaalta, mikäli e ja g olisivatkin osa e-mollisointua, mainittu efekti ei välttämättä olisi toivottu.

Esimerkki 1 a) yläsävelsarja. Nuottien alle on kirjattu niiden taajuus hertseissä sekä niiden virityksen ero tasavireiseen senteissä. Hertsit ja sentit: katso alla.

Esimerkki 1 b) erotussävelet

Yläsävelsarja myös määrittää äänen värin, eli esimerkiksi huilun ja klarinetin yläsävelsarjat ovat erilaiset, mutta paljon samankaltaisemmat kuin vaikkapa huilun ja sellon. Hyvällä intonaatiolla ja hyvällä soinnilla onkin paljon yhteistä, niin yksittäisen soittajan kuin yhtyeenkin kohdalla; niin intonaation kuin soinninkin kohdalla puhutaan kirkkaasta ja selkeästä tai kauniista, sekä toisaalta sameasta tai peräti rumasta soinnista toistensa vastakohtina.

Mielenkiintoista on myös se, että tonaalisuus on itsessään tavallaan kirjattu yläsävelsarjaan. Toonikakolmisoinnun jälkeen seuraava yläsävelsarjassa vastaan tuleva puhdas kolmisointu on dominanttikolmisointu, eli se on seuraava sellainen sointu, jonka sävelten suhteet ovat samat kuin perussävelelle muodostuvalla toonikan kolmisoinnulla. Esimerkiksi C-sävelen yläsävelsarjan 3., 9. ja 15. osasävel muodostavat puhtaan g-d2-h2 -soinnun. Myös duuriasteikko saadaan yläsävelsarjasta, kun jo löytyneiden c-d-e-g-h -sävelten lisäksi muodostetaan c:lle alaspäin puhdas kvintti (f) ja tälle puhdas suuri terssi (a), eli IV aste. Tällaisena soitettu diatoninen asteikko konsonoi kauniisti urkupiste c:tä vastaan soitettuna.

Esimerkki 2 a) kaksi puhdasta kolmisointua

Esimerkki 2 b) diatoninen asteikko ja kolme duurikolmisointua

Konkreettisia työkaluja yksittäisen sävelen virittämiseen ovat hertsit ja sentit. Hertsejä tarvitaan sävelen absoluuttisen korkeuden määrittämiseen ja sen fysikaalisten ominaisuuksien ymmärtämiseen, senttejä puolestaan sen suhteellisen viritystason kontrollointiin. (Hertseistä puhutaan äänen taajuutta eli korkeutta käsiteltäessä, tarkalleen ottaen 1Hz tarkoittaa yhtä värähdystä sekunnissa. Hertsit kaksinkertaistuvat mentäessä oktaavilla ylös, esimerkiksi yksiviivainen a on 442 hertsiä ja kaksiviivainen 884 hertsiä. Sentit puolestaan ovat periaatteessa keinotekoinen, mutta helpommin lähestyttävä käsite. Ne saadaan, kun puolisävelaskel jaetaan sataan osaan, eli esimerkiksi neljäsosasävelaskeleen koko on 50 senttiä. (Viritysmittareiden asteikko muuten käsittää neljäsosasävelaskeleen ylös ja alas: -50... 0... +50.)

Enemmän soittoa kuin puhetta

Intonaation perusongelmia