Oboe
Vaikka oboe pyritäänkin rakentamaan tasavireiseksi, ainakaan toistaiseksi tässä ei ole täysin onnistuttu. Useilla äänillä on taipumuksena olla joko matalia tai korkeita. Jotkut äänet ovat viritykseltään taipuisia toisten ollessa stabiilimpia. Näiden taipumusten tunteminen on välttämätöntä hyvän intonaation kannalta. Tärkeää on ennenkaikkea ettei soittaja totu instrumentin epävireisiin ääniin. Tämä asettaa vaatimuksia soitonopetukselle: harmonian mukanaolo edellyttää yhdessä soittamista joko pianon tai oman soittimen kanssa.
Oboisti valmistaa itse soittimensa suukappaleen eli röörin, jonka intonaatio-ominaisuudet vaikuttavat ratkaisevasti paitsi intonaation perustasoon sekä yksittäisten äänien viritykseen niin myös intonaation korjaamiseen. Hyvin tyypillistä on, että jotkut äänet (esim. g2) ovat jollain röörillä korkeita ja toisella matalia vaikka röörin yleisviritys olisikin sama. Jokainen rööri on valmistus- ja sisäänsoittovaiheessa pyrittävä virittämään huolella. Valitettavasti tämä ei aina ole mahdollista ja niinpä viritysongelmien takia joudutaan rööreistä hylkäämään suuri osa. Röörin intonaatioon vaikuttavia tekijöitä ovat mm. hylsyn pituus ja tyyppi, käytettävän puun paksuus, kovuus ja läpimitta, formun muoto ja sitten pääsemmekin itse asiaan eli veistämiseen, jossa variaatioiden kirjo on mittava. Ilmankosteuden vaihtelut tuovat lisäongelmia muuttamalla röörien ominaisuuksia pahimmillaan jopa kesken esityksen.
Oboen viritys pyrkii nousemaan voimakkaammin puhallettaessa ja vastaavasti laskemaan puhalluspaineen vähetessä. Huuliotteella voidaan kompensoida tätä tendenssiä ja nämä kaksi tekijää ovat keskeisessä asemassa intonaatiota korjattaessa. Intonaation korjaamisen toteutukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota soittotekniikkaa hiottaessa.
Oboen sointiväriä leimaa osasävelien voimakkuus joka kuuluu äänen nasaalisuutena. Tästä johtuen oboen ääni ei helposti sulaudu muihin instrumentteihin ja pienetkin epävireisyydet kuuluvat helposti.