Terssisukuiset duurisoinnut

Kahden terssisukuisen duurisoinnun yhdistelmä on moduloiva ja siksi viritystason säilyttämiseksi on useimmiten tehtävä edellisestä soinnusta periytyvän terssin hienosäätö. Lisäksi esimerkiksi vaihdoksessa A–Cis jääminen A-duurin luonnolliseen duuriterssiin aiheuttaa kaksinkertaisen mataluuden (2x13c) Cis- duurisoinnun terssille.

Jos halutaan säilyttää soinnut puhtaina, mutta välttää notkahtamisen vaikutelma, A-duurin terssiä pitää nostaa 13 senttiä Cis-duurisoinnussa. Muut äänet nousevat saman verran. Melodisesti e:n ja eis:n väli on tässä ratkaisussa pieni.

Joissakin yhteyksissä on pakko tehdä suuremmat korjaukset cis- ja gis-säveliin. Seuraavassa puolisävelaskel e-eis on tasavireinen ja muut äänet muodostavat terssin kanssa luonnollisen kolmisoinnun. Tässä cis nousee lähes 30 senttiä. Käytännössä muutosten suuruudet riippuvat sointuyhteydestä. Näin suuri yhden sävelen muutos tuskin tulee kysymykseen, mutta korjausten suunnat ovat tämän suuntaiset.

Vertailun vuoksi vielä sama sointukulku tasavireisenä:

Sama ongelma toistuu, kun A-duurin terssi jää seuraavan soinnun kvintiksi (A–Fis); tässäkin tapauksessa on cis-ääntä on nostettava tai muita laskettava. Tällaisessa muutoksessa 13 sentin korotus ei yleensä häiritse ja useimmat hyväksyvät sen luontevampana kuin terssin pysymisen paikoillaan.

Tässä esimerkissä cis pysyy paikallaan ja muiden äänien viritystasoa lasketaan 13 senttiä.

Tässä esimerkissä cis nousee 13 senttiä ja muiden äänten viritystaso säilyy.

Edellisen esimerkin cis-sävelen nostaminen erikseen:

Kun duurisoinnun pohjasävel muuttuu seuraavan soinnun terssiksi, terssin paikallaan pysyminen nostaa seuraavaa sointua samoin 13c. Tässä tapauksessa ei tapahdu poikkeaman kaksinkertaistumista, joten muutos on siinä mielessä helpompi; riittää kun pohjasävelen soittaja tekee 13 sentin muutoksen alaspäin muiden pysyessä saman tasavireisen virityksen puitteissa. Kulku A–F on yleisempi; sellaisissa tapauksissa, kun yhdistelmä ei moduloi yhteinen ääni on viisainta jättää paikalleen (kuten esimerkiksi Tshaikovskin Romeon ja Julian loppukoraalissa, H–G).

Toisessa esimerkissä sävellajien välinen suhde pysyy tasavireisenä, mutta soinnut ovat luonnollisia, koska a-säveltä on laskettu 13 senttiä:

Kun kvintti on yhteinen (A–C), ylempi terssi muuttuu luonnollisesta pienestä terssistä luonnolliseksi suureksi terssiksi. Tällöin toisen soinnun kvintti nousee uuden perussävelen mukana.

Mikäli tällainen sointujen vaihdos jatkuisi modulaatioketjuna, viritys nousisi kahdeksan vaihdon aikana puolisävelaskelen. Ilman perusäänen korjausta sointusarja nostaa viritystä yli neljäsosasävelen verran. Viimeinen sointu on alkuperäisessä vireessä. A-sävelen viritys on noussut 440:stä 456:en.

Seuraavassa esimerkissä tämä ongelma on ratkaistu laskemalla e-säveltä 13 sentin verran jolloin sävellajien välinen viritystaso säilyy tasavireisenä.

Terssisukuisia modulaatioita esiintyy etenkin romanttisessa orkesterikirjallisuudessa ja niistä on vaikea selvitä kunniallisesti ilman ongelman tiedostamista. Tshaikovskin Romeo ja Julia -alkusoiton lopussa puhaltimet moduloivat D-duurin toonikasoinnusta H-duurin dominantiin. Tässä vaihdoksessa on nostettava fis-ääntä 13c, koska siirrytään uuteen tonaliteettiin, jossa varmemmaksi vakuudeksi vielä kiinteävireinen harppu tulee mukaan sointuun.