Fagotti
Fagotin kehitys soittimena barokin ajan ensimmäisistä soittimista nykyiseen sinfoniaorkesterikäytössä tunnettuun muotoon tapahtui lähinnä 1800- luvulla saksalaisten ja ranskalaisten kehittäessä fagottia kahteen eri suuntaan. Saksalaiset Heckel ja Almenräder veivät läpi fagotin suuren ja perusteellisen muutosprosessin, joka johtui kasvaneen orkesterin tarpeista puupuhaltimien suhteen; etenkin volyymin ja sävelpuhtauden saattamisesta ajan vaatiman musiikin tasolle . Ranskalaiset kehittivät soitinta huomattavasti pienemmin muutoksin, ja niinpä 1800-luvulta alkaen fagotti on ollut jakaantunut ranskalaiseen ja saksalaiseen tyyppiin. Näistä saksalainen on saanut määrällisesti ylivoimaisen aseman maailmassa.
Fagotti saavutti em. kehitysprosessin myötä varsin tasapainoisen perusintonaation, mutta etenkin äänireikien porauksien vaatiessa käytännön syistä tiettyjä kompromisseja on joissain äänissä tendenssiä ylä- tai alavireisyyteen. Fagotin perusviritystaso on riippuvainen kahdesta päätekijästä: käytettävästä metallisesta s-putkesta ja ruokosuuhisesta, rööristä. Valitsemalla eri pituisia s-putkia voidaan rajoitetusti vaikuttaa soittimen perusviritykseen. Kuitenkaan mitenkään portaatonta säätöä putken valinnalla ei voida tehdä, sillä mentäessä huomattavasti perusputkesta (yleensä valmistajilla nr 1) poikkeaviin pituuksiin muuttuvat äänet hiukan eri tahtiin, ja sävelten keskinäiset intonaatiosuhteet muuttuvat epätasaisesti.
Röörin perusviritystasoa muokkaamalla voidaankin huomattavasti paremmin vaikuttaa vireen käyttäytymiseen. Röörien valmistuksessa on lukuisia koulukuntia ja "oikeita" tapoja, ja tärkeintä on, että jokainen löytää itselleen parhaiten sopivan metodin ja röörityypin. Rööri vaikuttaa perusintonaation lisäksi myös intonaatioltaan kriittisten äänten tendensseihin, ja röörien viimeistelyssä käytetäänkin valmiusasteen mittareina juuri näitä hankalimmin hallittavia ääniä. Fagotisteilla on myös käytössä suuri joukko vaihtoehtoisia sormituksia intonatioltaan ongelmallisiin ääniin sekä tiettyjen erikoistilanteiden varalle, kuten aivan äärimmäisiin dynamiikkoihin tai huonosti istuviin sormitusyhdistelmiin.
Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi fagotin intonaatioon vaikuttaa ratkaisevasti äänenmuodostusfysiikka ja puhallustapa oikeanlaisine tuen käyttöineen. Jo pienehkötkin puutteet ja virheet aiheuttavat tendenssiltään ala- tai ylävireisten äänten selvää epävireisyyttä (esim. es1, d1 sekä pienet ja yksiviivaiset fis ja g). Ehkä tyypillisin ongelma ja virhe tapahtuu hiljaisissa nyansseissa soittajan vähentäessä volyymia suun sisäosan tilavuutta voimakkaasti pienentämällä, jolloin paitsi äänen muuttuessa ohueksi ja soinniltaan kuolleeksi myös viritys nousee helposti paljonkin. Myös eri rekisterien toleranssi puhalluksen virheiden suhteen on hyvin erilainen. Jo varsin pienet puutteet aiheuttavat ylärekisterissä suuria heittoja sävelpuhtauteen, toisaalta alarekisterin äänistä useat sietävät puutteita paremmin.
Laadultaan ja hinnaltaan eritasoisten soittimien ominaisuudet vaihtelevat luonnollisesti huomattavasti ongelmallisten äänten virheherkkyyden suhteen. Mutta toisaalta vaikka maksaisi viisinkertaisen hinnan soittimesta, ei se poista tiettyjen perusasioiden vankan hallinnan vaatimusta intonaation hallitsemiseksi. Suuri haaste kaikille puhaltimille on myös vaatimus soittaa puhtaasti sekä tasavireisen pianon, että toisaalta suurtakin harmonisen puhtauden edellyttämää intonaatiosäätöä vaativien muiden orkesterisoittimien kanssa. Kuitenkin on aivan kohtuullista ja perusteltua vaatia fagotisteilta täydellistä intonaatiota joka tilanteeseen. Joskus se vaatii huomattavia ponnistuksia, joskus taasen selvitään normaalilla huolellisella soitolla.