Huilu
Huilun intonaatio muuttui erityisen ongelmalliseksi 1950-luvulta alkaen, kun a:n viritys nousi 438:sta ensin 440:een ja sitten vähitellen jopa 445:een. Orkesterikonserttien aikana viritys saattoi satunnaisesti nousta vielä tästäkin, joten 438 hertsin viritykseen rakennetulla huilulla ei voinut uusista vaatimuksista selvitä. Soittajat ja huilunrakentajat tekivät pikaratkaisun: huilun suukappaletta lyhennettiin muuttamatta huilun mensuuria (porausta; läpimittaa). Tämä sekoitti asteikon suhteet niin, että lyhyellä putkella tuotetut äänet olivat korkeita ja pitkällä putkella soitetut matalia (reikiä läpin sulkemalla ja avaamalla vaikutetaan värähtelevän ilmapatsaan pituuteen). Huilun intonointi oli erittäin vaikeaa ja parhaimmillaankin puhtaus saavutettiin soinnin kustannuksella.
Albert Cooper oli rakentaja, joka ensimmäisenä kävi käsiksi tähän ongelmaan. Hän teki aluksi muutoksia vanhoihin huiluihin niin että muutti reikien paikkoja vastaamaan 442 444: n viritystä; sittemmin huilutehtaat tulivat mukaan, koska alkoi olla mahdotonta saada kaupaksi huilua, jonka skaalaa ei ollut korjattu. Nykyisellään huilujen puhtaudessa on pieniä eroja, mutta useimmilla nykyaikaisilla instrumenteilla on mahdollista hallita koko ääniala, ehkä paria korkeinta säveltä lukuun ottamatta. Asiaa auttaa se, että melko yhtenäisesti on sovittu a:n viritystasoksi 442.
Huilun puhtauden hallinta toteutuu yhdistämällä kaksi vastakkaista tendenssiä: kun huiluun puhalletaan kovalla paineella, ääni nousee, mutta kun puhalletaan huilun aukkoon alaspäin, ääni laskee. Kun fortessa puhalletaan alaspäin ja pianossa ylöspäin, äänen korkeus voi pysyä samana nyanssista riippumatta. Erityistä huomiota vaativat crescendot ja diminuendot, joissa säveltason säilyttäminen vaatii paineen ja puhallussuunnan joustavaa synkronia.
Huolimatta kehittyneemmästä instrumentista huiluun on silti sisäänrakennettuna puhtausongelmia: korkeat äänet ovat helposti liian korkeita, matalat liian matalia. Kun korkealla soitetaan fortessa tai matalalla pianossa, vaikeus korostuu. Ylärekisterissä intonaatiota voi korjata erikoissormituksin, alhaalla sellaista mahdollisuutta ei ole.
Samoin kuin muissakin puupuhaltimissa, huilussa on äänikohtaisia vaikeuksia. Ylimmän oktaavin sävelet ylipuhalletaan vaihtelevista pohjaäänistä. Siksi sekä sointiväreissä että intonaatiossa on eroja, jotka soittaja vaistomaisesti korjaa, mutta jotka saattavat aiheuttaa lähes ylipääsemättömiä ongelmia silloin kun harmonia vaatii esimerkiksi 13 senttiä tasavireistä matalampaa viritystä.
Vaikka eri soittajien sointiväreissä on suuria eroja, huilu on keskimäärin väriltään hyvin eri yhteyksiin sopeutuva. Se toimii luontevasti puhallinkuoron ylä-äänenä, mutta myös jousten vahvistuksena.