Cáit Ní Dhuinnín
Taiteilijan teokset ovat esillä Exhibition Laboratoryssa (C).
1988 / Irlanti
(kivinen ranta)
”Makaa maassa”, hän ehdotti. ”Mieti, millä tavalla voit samastua niihin.”
”Mmmm”, vastasin välinpitämättömästi samalla kun mietin hiljaa itsekseni: ”Miten voisin samastua näihin kivisiin asioihin? Ne eivät puhu, liiku tai viesti minun kanssani. Haluan murtaa ne osiin.”
Kuitenkin makaan siinä, odotan ja ihmettelen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
(kukkulan laki)
Kivien pinnat tuntuvat kosteilta. Niiden harmaa pinta on merituulen viilentämä, eikä niitä tee mieli syleillä. Ja silti käsivarret kietoutuvat, vartalo painautuu kiinni. Kivet ja luut.
Mineraaleja, mineraaleja, mineraaleja.
Seisoen, nojaten, pää, lonkat, polvet, kyynärpäät.
(keskustelu)
Miltä tuntuu olla niin kiinteä? Miltä tuntuu, kun joku työntää tai painaa sinua – miltä tuntuu muodostua ja yhdistyä jonkin kanssa? Muistatko, minkälaista oli kaiken alussa? Millainen ääni sinulla oli? Asetutko eteen- vai taaksepäin? Miten liikut? Millaista on olla nesteenä? Miltä tuntuu tulla kaivetuksi ja muokatuksi, ja sitten lämmitetyksi, kunnes viimeinenkin kosteuspisara on poistunut sinusta? Miltä tuntuu, kun jokin iskeytyy sinuun ja hajottaa kerrostumasi pieniksi palasiksi ja vieläkin pienemmiksi? Miltä tuntuu tulla heitetyksi alas jyrkänteeltä, kimpoilla sen paljailta reunamilta, niin että sinusta lohkeavat palaset sekoittuvat kalliosta lohkeaviin säleisiin? Miltä tuntuu tulla valtameren silottamaksi?
