Iiris Kaarlehto

1987 / Espoo

2017

Tekstiilit, polyesterivanu, video

Alun perin halusin tehä tätä taidejuttuu, koska en halunnu et mun elämässä ois työtä. Sittemmin oon kuitenki tajunnu, et asiahan on ihan päinvastoin: taiteilija on aina töissä eikä mitään työn ulkopuolista aikaa oo olemassa. En haluis et taiteessa vallitsis työn logiikka vaan joku muu, pelin tai leikin tai joutoajan ja ennakoimattomuuden tai riemun ja tuhoamisen logiikka. Mut sellanen on aika uuvuttavaa työtä jos se on niinku ihmisen ansiotyö, enkä oo varma pystynkö sellaseen tai pystyykö kukaan muukaan tai pitäiskö kenenkään ees pystyä. Siks haluun tehä tähän näyttelyyn sellasen asian (työn?), jonka tekeminen antais mulle ittelleni mahollisuuden leikkiä tai tulla onnellisemmaks tai tajuta jotain mitä en oo tajunnu. Siitä asiasta tai prosessista on vähän vaikee kertoo mitään muuta, koska se ei oo viel olemassa ku kirjotan tätä tekstiä. Mut ainaki voin sanoa, et mulle ei oo kauheen tärkeetä, tuleeks siitä jotenki onnistunu tai hyvä, tai toisaalta tarpeeks aggressiivisen epäonnistunu tai kiinnostava, tai "toimiiko" se. Haluisin ensisijaisesti vaan onnistua sitä tehdessäni leikkimään sen sijaan et olisin töissä. Enkä mä myöskään voi luvata et nää ajatukset välttämät välittyis kellekään muulle siitä (työstä?), vaan se voi hyvin näyttää vaan joltain keskinkertaselta nykytaiteen näköseltä ei-miltään, eikä katsoja ehkä saa siitä paljonkaan "irti". Mut oikeesti ei ehkä oo merkitystä sillä, miltä se näyttää, vaan sillä, mitä se on tai miten se on tullu maailmaan, koska taideteos ei oo lavaste, tai ainakaan sen ei mun mielestä pitäis olla. Mut sit voi kans olla, et epäonnistun tässä pyrkimyksessäni, ja alan miettii et miltä se näyttää tai mitä se "kommunikoi", alan ajatella työtä, mut seki on sit ehkä ihan ok, jos niin käy.