MODAALISUUS

Moodilla [modus: tapa, laatu, standardi] tarkoitetaan pysyvää, vakinaista, järjestelmän perustaksi soveltuvaa.

Musiikissa moodit ovat useimmiten kiinteitä, pysyviä säveltasorakenteita, kuten asteikkoja tai melodisia perusmalleja ja -hahmoja, tai myös pysyviä rytmikuvioita.

Useimmiten länsimaisesta musiikista puhuttaessa modaalisuus viittaa Euroopassa keskiajalla teoretisoitua asteikkojärjestelmää, jossa diatonisen asteikon jokainen sävel voi olla perussävel asteikolle, jolla on vain sille ominainen intervallirakenne. Jokaisesta asteikosta oli kaksi muotoa, autenttinen ja plagaalinen riippuen siitä, liikkuiko melodia perussävelen yläpuolella vai molemmin puolin.

Tämä antiikin mallin mukaan (erheellisesti) laadittu moodijärjestelmä oli oppineen musiikin so. luostareiden ja kirkkojen musiikinteorian tuote, mutta teoreettisesta lähtökohdastaan huolimatta useat asteikot olivat olleet jo käytössä kauan ennen moodijärjestelmän luomista niin kirkko- kuin maallisessakin musiikissa. Moodeja kutsutaan myös kirkkosävellajeiksi. (Kirkkosävellajit ovat jooninen, doorinen, fryyginen, lyydinen, miksolyydinen, aiolinen ja harvoin käytetty lokrinen. Diatonisina asteikkoina jooninen asteikko alkaa c:stä, doorinen d:stä, fryyginen e:stä jne.)

Keskiajan moodiajatteluun liittyvät myös edellä esitetystä erillisinä käsitteet color ja talea. Ensin mainittu oli jonkun gregoriaanisen kirkkosävelmän katkelma, siis sävelkulku, jälkimmäinen oli puolestaan rytmikuvio, joita oli luokiteltu kuusi erilaista. Sekä color että talea toistuivat samanlaisina johtavassa l. cantus firmus -äänessä. Jos color ja talea olivat eri mittaiset, saatiin koko joukko erilaisia yhdistelmiä, ennen kuin molemmat olivat jälleen yhtaikaa alkukohdassaan. Tämäntapaisia rytmi—sävel -sommitelmia löydämme myös 1900-luvulta mm. minimalismista sekä Olivier Messiaenin musiikista.

Useissa ulkoeurooppalaisissa kulttuureissa sekä sävel- että rytmijärjestelmät perustuvat moodeihin. Esimerkiksi Intian raga-moodit eivät ole vain asteikkoja, vaan sävelikön lisäksi moodi sisältää joukon melodisia periaatteita, joiden mukaan ragaa käsitellään. Niin sävel- kuin rytmimoodeihinkin liittyy lisäksi uskonnollinen maailmanjärjestystä heijasteleva symbolijärjestelmä, joka omalta osaltaan ohjaa moodien käyttöä.

Intialaisten moodijärjestelmien lisäksi länsimaisten nykysäveltäjien keskuudessa kiinnostusta ovat herättäneet ainakin Japanin, Balin, Indonesian ja arabialaisten sekä Afrikan eri kulttuureiden moodijärjestelmät.

Béla Bartók omaksui modaalisuuden mm. unkarilaisesta kansanmusiikista, ja kehitti ja muokkasi moodijärjestelmää edelleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Bartókin järjestelmän runkona ovat tritonussuhteiset asteikot.

Neoklassikkojen, joihin myös Igor Stravinsky keskikauden tuotannollaan lukeutuu, musiikissa modaalisuudella ja diatonisuudella on keskeinen sija.

Olivier Messiaen sovelsi modaalista ajattelua niin rytmeihin kuin asteikkoihinkin: erityisen kiinnostunut hän oli symmetrisistä rytmikuvioista (rytmipalindromeista) sekä ns. rajoitetusti transponoituvista moodeista eli asteikoista, joiden intervallirakenne mahdollisti vain muutamia sävelsisällöltään erilaisia transpositioita tavanomaisen kahdentoista sijasta. 1940-luvun lopulla hän laajensi moodikäsitteen koskemaan myös voimakkuutta ja artikulaatiota pianoteoksessaan Modes de valeurs et d’intensités (Darmstadt, 1949). Tämä teos oli eräs sarjallisuuden kehittymiseen voimakkaasti vaikuttaneita sävellyksiä.

hp

alkuun