eli

kunnianosoitus selkänikamille

Vaikka päivä on osoittautunut kuinka kammottavaksi tai muuten vain latteaksi, olet sen lopuksi vuoteella pitkälläsi – etkä ole enää apina, ihminen, lintu tai kala. Vaakasuora asento on luonnossa pikemminkin geologinen ja kerrostumiin liittyvä kategoria: se on kunnianosoitus selkänikamille ja suunniteltu tulevaisuutta varten. Sama pätee yleensäkin kaikenlaisiin matkamuistiinpanoihin ja muistelmiin: niissä mieli tuntuu paneutuvan selälleen ja luopuvan vastarinnasta, valmistautuvan pikemminkin lepoon kuin selvittämään välejään todellisuuden kanssa.

 

- Joseph Brodsky (1995)

 

 

 

Tästä kohtaa alkaa unen ja toden kohtaaminen, asfaltti murenee eikä pysty pitämään kurissa vuosituhansien aikana jauhautunutta hiekkaa. Tämän viivan takaa aukeaa aavikko, tarinoiden, unien, satujen maa, joka on myös totta. Aavikko on kuva itsessään, kuva mielessämme. Oma paikkani tai kuvani siellä sijaitsee tästä viivasta viiden tunnin dromedaarin selässä kuljetun matkan päässä etelään päin. Olen nytkin siellä ja täällä ja toisin päin.

 

Tänään oli meren rannalla sumuinen päivä. Ihmiset puistoissa häälyivät udun toisella puolella. Mietin miten ihanaa on olla näin pitkällä prosessissa, kaukana siitä sumusta, joka talvella alkoi velloa päässäni ja joka kevään mittaan selkiytyi ja päästi minut läpi kuvaani. Omissa sumuissaan tai pilvilinnoissa ovat olleet myös muut lopputyötään tekevät, mutta viikon päästä kaikki pumpsahtavat ulos, sumu laskeutuu ja paljastaa paljon nähtävää, niin kuin on tehnyt kevät valaisten talven.

Lindan kanssa laitoimme kompasseihin toistemme suunnat säilyttääksemme yhteyden kadottuamme omille tutkimusmatkoillemme.

Tässä pätkä alkutalven mietteistäni epätietoisuuden ajalta, huh onneksi nyt on selkeämpää!

Yrittäen ymmärtää sitä mitä näki, lähes nähden sen mitä näki ja lähes muistaen mitä katsoikaan. Häilyen itsensä ja katseensa kohteen välissä, häilyen tuulessa ja kaapunsa suojassa, hän siristi silmiään, ja vaikka lähestyi katseensa kohdetta, hän ei saanut varmuutta, mikä se oli mitä hän katsoi ja tiesi, että voisi vain aavistaa sen olevan puu, kallio tai pitkäraajainen jättiläishyönteinen, vaikka ei ollut pimeää, mutta hän oli menettänyt osan näköaistiaan, ei niin ettei hänen silmänsä jaksaisi nähdä, mutta jokin käännösvirhe tapahtui jatkuvasti, kun hän yritti kertoa itselleen maailmasta ja välillä hän pelästyi hirvittävästi luulleessaan takkiaan möröksi ja kerran jopa vaimoaan hatuksi. Maailma, se oli yhä kaunis, siitä hän oli varma, mutta jatkuvaa pelkoa hän ei voinut estää, entä jos takki ei palaisi enää takiksi, entä jos hänen täytyisi kivuta sateen liukastamaa jättiläistihyönteistä pitkin vaimo päässään. Ja jos kaikki muuttuisi vain merkeiksi; viivoiksi ilmaan, ja ilman jäätyessä tammikuun lopulla viivat helisisivät maahan, rikkoutuisivat pieniksi sirpaleiksi, joita olisi mahdotonta koota yhteen sellaisiksi kuin ne olivat olleet. Ruutukaavaa ei ole, on viivoja, vinoja, kaarevia lyhyitä, pitkiä, linjakkaita, hauraita, paksunevia ja kapenevia vetoja. Maailma jatkoi häilymistään hänen edessään eikä hänellä ollut varmaa tietoa mistään, siitä mitä kieltä maailma puhui, minne värit katosivat yöllä ja ennen kaikkea kuka oli tuo elefantinmuotoinen herra aurinkoa vasten joka heitteli heinää krokotiilin hännällä.

(kirjoitin luettuani Becketin Wattia ja Sacksin Mies joka luuli vaimoaan hatuksi)

 

 

 

 

Prerafaeliittien veljeskunta oli 1800-luvun puolessa välissä englannissa syntynyt maalaustaiteen liike joka ihannoi Rafaelia edeltävää taidetta ja vastusti renessanssin aikana syntynyttä maalaustraditiota joka yhä vallitsi Englannin taideopetuksessa. Veljeskunnan maalaustekniikka vaati ohuita laseerauksia ja hyvin pienen siveltimen käyttöä sekä monen kuukauden työaikoja yhtä maalausta kohden. Prerafaeliittien töitä katsoessa ja lukiessa heidän työskentelytavoistaan herää kaipuu luontoon, romanttinen miete itsestään viikko tolkulla maalaamassa iltapäivä kello neljän valoa sinnikkäästi samalla kallion jyrkänteellä.

Viime vuosina olen Englannin matkoilla käynyt usein katsomassa prerafaeliittien taidetta, ja viime vuonna Tate Britainissa oli laajin määrä prerafaeliittien taidetta koskaan. Siellä suosikkejani olivat veljeskunnan yhden perustajajäsenen William Holman Huntin myöhäisen kauden työt kuten Lady of Shalott. Varhaisessa vaiheessa William Holman Hunt oli ehdoton luonnon tutkija, vaikka ajautuikin ilmeisesti oman mielensä syövereihin ja katsoi edessään aukeavaa maisemaa jonkinlaisen itseaiheutetun hypnoosin alaisena ts. halusi nähdä maiseman maalauksensa mukaisena. Näissä kahdessa maalauksessa maalarin työn suhde lavastukseen ja havaintoon eroaa osittain:

 

1. Our English Coast on maisema ilman ihmisiä, ja samalla aikalaistulkintana -ja kritiikkinä historiamaalaus, jossa on vain eläimiä. Se maalattu Englannissa normaanien maihinnousuun liittyvässä paikassa, jossa Turner oli maalannut paljon sotaisamman maalauksen. Hunt tilasi malliksi eläviä perhosia, jotka maalasi etualalle. Maalattuaan tämän maalauksen monta kuukautta kosteassa säässä ja sateessa Englannin rannikolla, hän varmistui siitä, että hänen täytyy matkustaa meren yli, raamatun oikeisiin maisemiin.

   

   2. Scapegoatin maalatakseen Holman Hunt pakkasi kamppeensa ja matkusti kauas Palestiinaan. Hän löysi paikan, jonne Raamatun Sodoma on paikannettu, ja maalasi siellä Kuollutta merta keskittyen tarkasti suolakiteisiin ja mutaan. Vuohen hän maalasi Jerusalemissa, eikä siis tehnyt maalausta On Site alusta loppuun, vaan editoi niin kuin elokuvan tekijät, jotka kuvaavat osan studiossa. Ympäristötaiteen tavoin hän toi Kuolleelta mereltä mutaa ja kristallisuolaa Jerusalemin työtilaansa. Maalatakseen Scapegoatin hän luopui yrityksestä kuvitella Palestiinan valo englantilaiseen ympäristöön ja matkusti oikeaan valotilaan ja ilmankosteuteen.

 

Mietin: Miten jostakin voi tuoda jotakin niin ettei se muutu matkalla toiseksi? Entä mikä kaikki on lavastamista ja paljonko haluan lavastaa. Mitään puhdasta havaintoa ei ole, sen sijaan katsoessani maisemaa jopa ajan itseäni itsesuggestiolla kohti haluamaani kuvaa, joka on tai ei ole olemassa ilman tätä päässäni rakentuvaa kuvaa.

Kuva joka Nyt kutsuu minua asuu hyvin suuressa paikassa, en tiedä missä siellä ja milloin, ainako? Se on myös paikka jonne usein ihmiset matkustavat kuvan perässä, elokuvantekijät, musavideotyypit, turistit ja jopa – lintubongarit. Kummallista siellä on se, että paikalliset eivät ota kuvia, heidän kulttuuriinsa ei kuulu kuva sillä lailla kuin meidän.

 

 

Tällä puolen tuolla puolen sama sama toinen toinen – fenomenologian luennon muistiinpanoja.

 

Japanilaisessa tanssissa olen tottunut tekemään harjoitteita, joissa otetaan toinen materiaali kehoon, esimerkiksi happaman maun voi tanssia kehollisena kokemuksena. Kerran tanssin tilanteen, jossa menin valoisasta suuresta tilasta sängyn alle vähitellen pimenevään varjoon. Koko tanssi tapahtui mielikuvissa, mitään lavasteita ei ollut, silti valotilan muutos oli havaittavissa kehossani. Japanilainen tanssi vaatii avointa suhdetta tilaan, sellaista joka ei katko tilaa. Hyvä vertauskuva on japanilainen liukuovi, joka liikkuu seinämänä, eikä pamahda naaman edessä kiinni. Kehosta voi mennä lankoja taivaaseen asti, jolloin oma liike ei lakkaa kehon rajoihin. Se on hyvin erilaista olemista tilassa kuin tavallinen sulkeutuneiden selkien suojassa kiirehtiminen.

Maalatessani olen aika kummallisessa tilassa kahden paikan välissä, omassa kehossani ja maalauksessa, tai roikun pensselissä, joka vuoroin tottelee minua, vuoroin maalausta. Se on aika rytmikästä menoa ja päässäni soi vaikka olisi hiljaista. Väri, jota levitän työntää minua ulos maalauksesta omalla materiaalisuudellaan, mutta samalla oma tahtoni muokata maalausta haluamakseni työntää minua sinne sisään. Jotain mustasukkaistakin siinä on, värit saavat olla maalauksessa, mutta minä jään ulkopuolelle, vaikka itse luon maalauksen. Se jättää minut ulkopuolelle ja synnyttää oman itsenäisen läsnäolonsa, jonka kanssa voin korkeintaan keskustella.

Voisikohan maalaukseen hypätä sisään niin kuin Maija Poppanen...

Hypätä väripigmenttiin ja maalauksen valotilaan, ja antaa oman kehoni värjäytyä maalauksen sisäisistä varjoista ja valoista, antaa maalauksen maalata minut. Ehkä siellä jopa ruskettuisi..

Joka tapauksessa kärsin työhuoneellani homeesta ja sieltä on päästävä pois.

 

Kolme kantapään kopausta ja savuna ilmaan!

 

 

 

 

 

 

Kattomiesten talvielämä on ollut eräs tutkimuksen kohteeni viimeisinä lumisina talvina. Heidän työnsä suhde säähän on kehollinen ja kokonaisvaltainen. Työn kuvaan kuuluu ristiriita siitä, että lumisadetta ja raskasta lumimassaa toivotaan kertyvän katoille, jotta sen voisi ankaralla lihastyöllä kipata alas katoilta. Työt menevät alta jos suojasää sulattaakin äkkiä lumen tai jos lunta ei sada.

 

Minkäköhänlaista on seistä yksin katon harjalla kun koko kaupunki on peittynyt sankkaan harmaaseen lumipilveen, tai millaista on lapata pöllyävää lunta lapiolla, joka tuulee samantien takaisin naamalle? Eräästä luukusta pääsin talon katolle tunnustelemaan pilven sisäistä elämää. Hyvin valkoista tai vaalean harmaata olemista, aika hiljaista, en joutunut lumitöihin, vaan istuskelin niin kuin varikset. Katselin kohti etelää, jossa aurinko piilotteli valaisten kaupungin pehmeästi ilman heittovarjoja, lähes kuin studiossa. Ehkä sain jonkin ajatuksen. Pilviesirippu ei auennut, mutta tuumin, ehkä sen takana, auringon suunnassa olisi jotain tärkeää. Varmaan pitäisi ylittää meri.

 

 

7.4.2013

 

 

Seuraava vihje vie ulkosaaristoon Utöseen, Kuvyon rakkaaseen residenssiin Impilinnaan. Siellä kerrotaan näkyneen jotain sellaista mitä etsin. On vielä talvi, kaamos pimeimmillään, päivät lyhyimmillään. Lumimyrsky on peittänyt Helsingin alleen kun kapuan bussiin Kampin maanalaisessa kellanhohtoisessa tunnelissa, kurkku kipeänä seuranani viskipullo. Uskollinen yhteysalus Eivor saapuu hiukan ajoissa Pärnaisten satamaan, kömmin sen penkeille lämmittelemään, mutta meri hohkaa sisään, huokaa varpaisiini.

Saaret matkalla ovat karuja ja riisuttuja, lunta näkyy vain takertuneena rantakallioiden jäätyneisiin koloihin. Ruoho on pysynyt vihreänä pois sulaneen lumen alla, vuodenajat tönivät toisiaan paikoiltaan.

Käytän päiväni samoten kanervikossa, jossa kerrankin voi kulkea ilman pelkoa käärmeistä tai häiritsemättä lintujen pesintää. Aurinkoisella säällä makoilen rannan kivillä, mietin miltä tuntuisi haaksirikkoutua ja ajautua vieraaseen rantaan, eikä tunnistaa yhtään mitään ympäristöstään.

Odotan muutosta tuulessa, merkkejä lumisateesta. Tuuli saapuu yksin, kuivana ja kuultavana päästäen taivaan syvän yönsinisen lävitseen ja sotkien majakan huminan.

Olen myöhässä, tiedän sen. Se mitä etsin on käynyt saarella, mutta lähtenyt jo pois. Vain pimeässä, kun työnnän kottikärrylilä nukkuvaa itseäni takaisin rantaan Eivorin kotiin kuljetettavaksi, se näyttäytyy hetken, aaveena, kuin kiusallaan: Valkoinen pulverilumi lentää nuollen hiekkatien pintaa, kerääntyy hetkittäin kuistien nurkkiin ja laitureille ja kiitää taas, tuhatta ja sataa. Se on hentoista ja hyvin vapaata ja minä ja kuormani sen rinnalla hyvin hyvin raskas.

---

Myös saarella yötä päivää valmiusasemissa olevia lintubongareita harmittaa, sillä saarella joulun alla bongattua Euroopassa erittäin harvinaista kettusirkkua ei ole enää näkynyt.

Pieni lintu voi saada aikaan arvaattomia seuraamuksia, kun se lentää oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Niin kuin esimerkiksi joulun viettoon Utön saarelle.

• Yle luonto uutisoi 4.1.2013

–

Ainiin..Jätkäsaaressakin törmäsin lintubongariin..onkohan taiteilijoilla ja lintubongareilla paljokin yhteistä...

28.3.2013

 

Palattuani vaihdosta Italiasta loppuvuodesta eräs kuva alkoi kaikua mielessäni, kutsua minua luokseen. Aloin seurata reittiä, jonka se hatarasti piirsi mieleeni ja ympäristööni, välillä haluten tavata minut, välillä vaipuen omaan olemassa oloonsa vähät välittäen tapaamisestamme. Mutta kun tämä kuva oli kerran ilmoittanut itsestään, se oli luonut niin vahvan tuntemuksen, että ei riittäisi että maalaisin sen, vaan minun oli päästävä sinne, mentävä itse kuvaan.

Ensimmäiset jäljet löytyivät Jätkäsaaresta Etelä-Helsingistä, jossa lumi kiitää autioituneita kenttiä pitkin, kasaantuu ja lentää pois, jossa ympäristöä yritetään järjestää, mutta lumi peittää ruutukaavan ja kaivinkoneet jäätyvät kesken liikkeen. Vaellan hiljaisuudessa, jonka tuuli on kietonut korviini, jossa viima estää näkemästä kuin pieni osia ympäristöstä. Korkean lumivuoren päällä talvilinnut huutavat kevättä.

Neonliivinen mies kehottaa siviilejä poistumaan paikalta, olen kielletyllä maalla, kielletyssä kuvassa. Seuraan maahan jäätyneitä uomia, jotka kiidättävät minua eteenpäin.

 

19.3.2013