Natyasastra
Teatterin ja tanssin ohjekirja

Perinteisen intialaisen teatterin ja tanssin perustana on ohjekirja Natyasastra. Se on pari tuhatta vuotta vanha ja todennäköisesti se on kehittynyt käytännön teatterityön yhteydessä. Kirjallisen muotonsa se sai nähtävästi 100–500-luvuilla. Sen myyttisenä tekijänä pidettiin Bharata-tietäjää, jolle ylijumala Brahman kerrotaan opettaneen teatterin taiteen.

Natyasastrassa käsitellään yksityiskohtaisesti lähes kaikkea teatteriesitykseen liittyvää. Siinä annetaan ohjeita, jotka koskevat teatterirakennusta, näyttämöä, runousoppia, äänenkäyttöä, roolitulkintaa, pukuja, maskeja, rekvisiittaa, lavasteita, tunneilmaisua, näyttelemistyylejä, tanssitekniikkaa, draaman konstruktioita, musiikkia ja jopa teatterikritiikkiä. Keskeiset ohjeet koskevat sekä näyttelijää että tanssijaa, sillä molemmat taiteet yhdistyvät intialaisessa näyttämötaiteessa.

Natyasastra on laaja teos: siinä on 36 osaa ja n. 6000 säettä. Nykyisessä asussaan se on kuitenkin jokseenkin sekava. Aiheet sirottuvat hajalleen eri lukuihin ja tekstissä on paljon toistoja.

Intialainen teatteriteoria

Natyasastrassa ja muissa vastaavissa ohjekirjoissa esitellään Intian keskeisin teoria, teoria bhavasta ja rasasta. Se on vaikuttanut syvästi Intian teatterin, tanssin, musiikin, runouden ja kuvataiteiden kehitykseen. Bhava tarkoittaa ihmisen sielullista olotilaa, ”tunnetta”. Kun taiteilija oikein ja onnistuneesti taiteellaan manifestoi tunteen, se synnyttää vastaanottajassa, yleisössä, vastaavan ”tunnelman” eli rasan. Rasa on vaikeasti käännettävissä. Sille ei ole suoranaista vastinetta muissa kielissä. Se voidaan esimerkiksi ilmaista sanoin ”maku” tai ”mehu”. Rasaa verrataan myös kulinaristin nautintoihin. Katsoja kuin nautiskellen ”maistaa” esityksen tunnelmaa.

Bhavoja eli sieluntiloja tai tunteita on monia alalajeja. Tärkeimmät ovat hallitsevat tunteet (sthayibhava). Ne ovat pysyviä ja ne voivat hallita ihmistä, vaikka muut tuntemukset ohimennen saisivatkin vallan. Hallitsevat tunteet ovat:

1. rakkaus
2. ilo
3. suru
4. viha
5. rohkeus
6. pelko
7. inho
8. hämmästys
9. välinpitämättömyys olemassaolosta (jota ei mainita Natyasastrassa, vaan joka on liitetty myöhemmin hallitseviin tunteisiin. Välinpitämättömyys olemassaolosta on askeettien tunnetila, ja se yhdistetään esim. Buddhaan.)

Yhdeksän vallitsevaa tunnetta synnyttävät yleisössä vastaavat tunnelmat eli rasat, jotka ovat:

1. eroottinen (srngara)
2. koominen (hasya)
3. pateettinen (karuna)
4. hirveä (raudra)
5. herooinen (vira)
6. pelottava (bhayanaka)
7. inhottava (bibhatsa)
8. satumainen (adbhuta)
9. tyyntynyt (santa)

Yhdessä nämä yhdeksän muodostavat navarasan, joka jo itsessään voi olla tanssiteatterin tai musiikin aiheena. Hallitseva tunne (sthaybhava) hahmottuu sen aiheuttajien (vibhava), seurausten (anubhava) ja myötäilevien tunnetilojen (vyabhicaribhava) avulla.

Tietoisku: Rasan synty

Tunteiden tiede

Rasat, kuten Intian klassisen musiikin melodiatyypit ragat, liitetään tiettyihin vuorokaudenaikoihin. Esimerkiksi eroottinen tunnelma yhdistetään alkuyöhön ja pateettinen loppuyöhön. Sääntöä ei tosin käytännössä noudateta orjallisesti.

Rasaa ei synnytä mikä tahansa taide: intialaisen käsityksen mukaan rasan synnyttää vain korkeatasoinen taide, jota Intian esteettisen ajattelun mukaan ei ole tarkoitettu massoille, sillä rasan pystyy aistimaan vain sellainen henkilö, jolla on siihen kylliksi henkisiä edellytyksiä. Tällainen ”taiteentuntija” on rasika.

Rasan määrittely ja sen ympärille kehittynyt filosofinen spekulaatio muodostavat keskeisen osan Intian esteettistä ajattelua. Monet Natyasastraa myöhemmät esteetikot ja filosofit syvensivät ja rikastivat bhava-rasa -teoriaa. Teoria on ainutlaatuisen pitkälle kehitetty ”tunteiden tiede”. Se ei ole pelkästään historiallisesti mielenkiintoinen akateeminen esteettinen teoria, vaan se antaa yhä elinvoimaiselle intialaiselle teatterille sen erityisluonteen.

Vastaavia teorioita ja systeemejä on ollut muuallakin. Esimerkiksi Ranskan barokkimusiikki synnytti ns. affektiteorian, ja renessanssin ja barokin puhetaidon kikkoihin liittyi retoriikan piirissä kehittynyt merkkikieli tunnetilojen ilmaisemiseksi. Muuallakin Aasiassa käytetään symbolikieltä tunnetilojen ilmaisemiseksi, mutta Intian bhava-rasa -teoria ja sen sovellutus lienee kuitenkin pisimmälle kehitetty tunteiden välittämisjärjestelmä, jolle ei laajuudessa ja tarkkuudessa juuri löydy vertaa. Intialaisen tanssin ja teatterin ydin ilmenee seuraavassa klassisessa säkeessä:

Minne käsi menee,
sinne tulee silmän seurata.
Minne silmä menee,
sinne tulee mielen mennä.
Minne mieli menee,
tulee tunteen seurata.
Minne tunne menee,
siellä syntyy tunnelma.