Islamilainen kulttuurialue

Islamilainen kulttuurialue on jättiläismäinen, onhan islam levittäytynyt syntyajoistaan, 600-luvun alusta alkaen laajalle, aina Atlantin rannoilta Indonesiaan, Kaakkois-Aasiaan saakka. Kulttuurialueeseen kuuluu yli neljäkymmentä voittopuolisesti islamilaista valtiota, joiden kulttuurien kirjo on suunnaton. Tässä yhteydessä sivuamme vain muutamia alueen monista teatteri- ja tanssiperinteistä pääpainon ollessa Turkissa, missä on säilynyt muun muassa vanha varjoteatterin muoto ja suufi-mystikkojen rituaalinen tanssiperinne. Kaakkois-Aasian islamilaistuneiden maiden, kuten Malesian ja Indonesian perinteet käsitellään Kaakkois-Aasian yhteydessä.

Lyhyt islamilaisen perinteen esittely on kuitenkin välttämätön, sillä monet Aasian maat Turkista Bangladeshiin ja edelleen Malesiasta Indonesiaan ovat voittopuolisesti islamilaisia valtioita, joissa islamin opit ja perinteet ovat muokanneet paikallista kulttuuria tai ainakin sulautuneet sen olennaiseksi osaksi.

Islamin levitessä Arabian niemimaalta nopeassa tahdissa sen valtapiiriin joutuivat ensin Mesopotamian, Egyptin, Syyrian ja Persiat vanhat korkeakulttuurit, jotka pitkälti arabialaistettiin. Tässä islamin ekspansion ensi vaiheessa arabialainen kulttuuri omaksui elementtejä Lähi-idän ja Välimeren alueen kreikkalais-roomalaisista kulttuureista sulattaen ne täysin uudenlaiseksi muslimikulttuuriksi.

Seuraavassa vaiheessa, 1000-luvulta eteenpäin, islamin valtapiiri laajeni huimasti yltäen Espanjan eteläosista aina Kiinaan ja Indonesiaan. Nyt kyse ei kuitenkaan ollut enää uusien alueiden arabialaistamisesta, sillä ekspansiosta huolehtivat pitkälti turkinsukuiset heimot ja muun muassa Intian mogulit.

Islamilaiselle kulttuurialueella ei ole kehittynyt, Indonesian esi-islamilaisille kausille juontuvia perinteitä lukuun ottamatta, moniakaan klassisiksi luokiteltavia teatteri- tai tanssimuotoja, yhtenä syynä luultavasti islamin negatiivinen suhtautuminen ihmisten ja eläinten kuvalliseen esittämiseen. Kuvakielteiset ajatukset eivät liity suoranaisesti Koraaniin, vaan ne kehittyivät 700-luvulla, taustana luultavasti kammo kristillistä kuvatraditiota kohtaan. Yleisen käsityksen mukaan ihmisen tai eläinten kuvaaminen olisi tarkoittanut Allahin kanssa kilpailemista, sillä vain Allahilla on voima luoda eläviä olentoja. Näin islamilaisen kuvataiteen keskeisiksi ilmaisumuodoiksi tulivat ornamentiikka ja kalligrafia eli kirjoituksen taide. Kuvakiellon lisäksi myös islamin kehokielteisyys ja naisen rajoitettu asema ovat vaikuttaneet teatterin ja tanssin kehitykseen.

Tärkeän juonteen islamilaisen taiteen kehitykseen tuovat kuitenkin suufit, islamin mystikot, jotka hyödyntävät hartaudenharjoituksissaan poikkeuksellisen monipuolisesti runoutta, musiikkia ja tanssia. Suufilaisuus on myös se punainen lanka, joka yhdistää niinkin toisistaan etäisiä islamilaisen kulttuurialueen äärilaitoja kuin Turkkia ja Jaavaa.

Tietoisku: Suufilaisuus