Kansainvälinen kultakausi
Tang-kausi (618–907)

Tang-kausi oli kiinalaisen kulttuurin klassinen kultakausi. Se oli suhteellisen rauhallinen ajanjakso, joten energia saatettiin keskittää mm. taiteisiin. Kirjallisuus, kuvataiteet, musiikki ja tanssi kukoistivat, ja kiinalainen teatteri sai ominaispiirteensä. Tang-Kiinan tärkein pääkaupunki oli Changan (Ch’ang-an) (nykyisin Xi’an, Hsi-an) Keski-Kiinassa. Changan on historialliselta merkitykseltään vertaansa vailla. Se oli aikanaan Aasian, kenties koko maailman, mahtavin kaupunki. Silkkitie yhdisti Changanin Keski-Aasiaan, lntiaan, Persiaan ja Roomaan. Tang-kulttuurin vaikutus säteili myös Japaniin, missä kaksi pääkaupunkia, Nara ja Kioto, rakennettiin Changanin mallin mukaan.

Tang-kauden keskeisin uskonto oli Intiasta Keski-Aasian kautta omaksuttu buddhalaisuus. Sen rinnalla kukoistivat myös nestoriolainen kristinusko, manikealaisuus ja myöhemmin myös islam. Liberaaleina aikoina ne elivät rauhallista rinnakkaiseloa kiinalaisen kungfutselaisuuden ja taolaisuuden kanssa. Tang-kauden taiteessa yhdistyivät kepeän aistillinen hovityyli ja Keski- Aasian kypsä buddhalainen taide. Tang-Kiina oli avoin vaikutteille, ja kulttuurin aineksia omaksuttiin kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Silkkitietä myöten Changaniin saapui lännestä oppineita, munkkeja, taiteilijoita, orkestereita ja teatteriryhmiä. Changan oli siis varsin kosmopoliittinen keskus. Hyvin järjestetyssä kaupungissa, jossa oli tiettävästi yli miljoona asukasta, oli omat korttelinsa ulkomaisille lähetystöille ja kauppiaille. Katukuvaa värittivät muukalaiset kansallisissa asuissaan, keskiaasialaiset ratsumiehet ja suppusuiset muodikkaat kaunottaret, joita säilyneet pienoisveistokset esittävät. Tang-kaudelta onkin säilynyt runsaasti väritettyjä terrakottaisia hautaveistoksia. Ne antavat hyvän kuvan kauden tanssi- ja teatteriesityksistä, joista on myös lukuisia kirjallisia mainintoja.

Hoviesitykset

Tang-kaudella varhaisempia teatteri- ja tanssimuotoja kehiteltiin edelleen. Toisaalta hovissa esitettiin seremoniallisia ja rituaalisia ”kuorotansseja” suurine orkestereineen, joista kaikuja voi kuulla japanilaisissa bugagu-tansseissa ja toisaalta hovissa ja suurissa juhlissa viihdyttivät yhä viihteelliset narrit, akrobaatit ja jonglöörit. Esitykset saattoivat olla jättiläismäisiä. Kirjalliset lähteet kertovat 600-luvun alun juhlaesityksestä, joka järjestettiin turkkilaislähetystön kunniaksi. Katsojia oli 30 000, ja nelikilometrisellä näyttämöllä nähtiin akrobatiaa, taikatemppuja ja tansseja. Sekään ei ollut suurin kirjallisuudessa mainituista esityksistä: erääseen juhlaan osallistui 18 000 esiintyjää, ja säestävä musiikki kuultiin kilometrien päähän.

Hovin juhlaviihteenä nähtiin suuria tanssiesityksiä, joihin saattoi osallistua satoja tanssijattaria. Niistä maineikkain oli Sateenkaaren väriset höyhenin somistetut asut, jota säesti intialaisvaikutteinen musiikki. Tanssijattarien asut olivat värikylläiset ja upeat. Kirjallisuudessa ylistetään tanssijattarien keveitä pyörähdyksiä ja liikkeiden sulokkuutta. Aikakauden oppineet taiteentuntijat tosin suhtautuivat näihin viihdespektaakkeleihin varauksella.

Oppineet arvostivat enemmän pienimuotoisia, taiteellisesti hienostuneempia tansseja. Ne jaettiin energisiin jian-tansseihin (chien-) ja pehmeisiin ruan-tansseihin (juan-). Energiset, usein miesten esittämät jian-tanssit olivat monasti perua taistelutaidoista tai vieraiden kansojen perinteistä. Sulokkaita ruan-tansseja esittivät yleensä naiset. Pienimuotoiset tanssiesitykset olivat intiimien illanistujaisten ja musiikki-iltojen taidetta.

Vakavahenkisten, kuorosäesteisten tanssinäytelmien aiheina käytettiin vanhoja tarinoita, kuten edellä esitellyt Naamio, Pää päästä ja Tanssiva ja laulava vaimo. Kaksi edellistä olivat yhden tanssijan esittämiä tanssimiimejä, mutta Tanssiva ja laulava vaimo edusti jo draamallisempaa muotoa, ja siinä esiintyi kaksi tanssijaa: mukiloitu vaimoparka ja hänen juoppo aviomiehensä.

Adjutanttinäytelmä

Hovissa syntyi uusi teatterilaji, canjunxi (ts’an-chün-hsi) eli adjutanttinäytelmä, joka kehittyi varhaisemmista narrinumeroista. Adjutanttinäytelmissä oli kaksi koomista henkilöä, tyhmä hovimies (canjun, ts’an-chün) ja häntä nokkelampi pilailija (canggu, [ts’ang-ku]). Tutkijat näkevät adjutanttinäytelmien rooliparissa ensiaskeleen kohti myöhemmän kiinalaisen oopperan tarkkaa roolikategoriointia.

Tang-kausi oli kirjallisuuden kulta-aikaa, ja silloin luotiin runsaasti romanttisia tarinoita, buddhalaisia legendoja ja ihmetarinoita. Myös Intian kirjallisuuden vaikutus säteili Kiinaan, ja Kiinasta onkin löytynyt mm. Intian klassisen sanskrit-näytelmän, Kalidasan Sakuntalan vanha käsikirjoitus. Ramayana-eepoksen vaikutuksen voi havaita Kiinassa suosituissa Apinakuningas-tarinoissa jonka nimihenkilö on Ramayanan Hanuman-apinan sukua. 600-luvulla Silkkitietä Intiaan vaeltaneen buddhalaismunkin Xuanzangin (Hsüan-tsang) jännittävät matkakertomukset innoittivat tarinankertojia ja myöhemmin kirjailija Wu Chengeniä (Wu Ch’eng-en) (n.1500–1582) kokoamaan tarinat romaaniksi Matka länteen (Xiyou ji, Hsi-yu chi). Munkki Xuanzangin kuvitteellinen matkaseuralainen, Apina-kuningas, Sun Wukong (Sun Wu-k’ung) esiintyy edelleen päähenkilönä monissa suosituissa oopperoissa.

Laulu ja runous, puhe ja proosa yhdistyvät

Tang-kaudella tiedetään buddhalaisten munkkien käyttäneen uskonnollisessa käännytystyössään ns. bianwen-tarinoissa puhetta ja laulua, proosaa ja runoutta ensimmäistä kertaa vuorotellen. Koska tarkoituksena oli opettaa kansalle uskonnon perusasioita käytettiin puheosuuksien dialogissa puhekieltä. Kuvituksena ja yleisön kiinnostuksen herätteenä tarinaa väritettiin kuvatauluilla sekä varjonukeilla.

Ming Huang ja Päärynäpuutarhan teatterikoulu

Yksi Tang-kauden kuuluisimmista hallitsijoista oli keisari Ming Huang (hallitsijanimi ja -kausi: Xuanzong, 712–756, Hsüan-tsung), joka oli aktiivinen taiteiden suosija ja itsekin pätevä taiteilija ja muusikko. Hän piti Han-dynastian (206 eKr.–220 jKr.) ajalta periytyvään tapaan hovissaan useita suuria orkestereita, tanssijoita ja näyttelijöitä, joukossa myös keskiaasialaiseen musiikkiin erikoistuneita ryhmiä. Tang-dynastian alusta lähtien oli toiminut kaksi valtiollista laitosta hovin seremonioiden ja rituaalitoimitusten esiintyjien kouluttamiseksi. Ming Huang perusti hoviinsa niiden lisäksi ensimmäisen seremonioista ja rituaaleista irrallisen muusikoita ja tanssijoita kouluttaneen ”teatterikoulun”. Sitä kutsuttiin sijaintipaikkansa mukaan runollisella nimellä Liyuan (Li-yüan) eli Päärynäpuutarha. Siellä muusikot ja tanssijat opiskelivat keisarillisessa valvonnassa. Ming Huangia kunnioitetaan edelleen eräänlaisena teatterin suojeluspyhimyksenä ja näyttelijöitä kutsutaan perinteisesti ”Päärynäpuutarhan lapsiksi”.

Tarina kertoo, että Ming Huang sai idean teatterikouluunsa unestaan, jossa hän kuussa vieraillessaan näki taivaallisten muusikoiden ja tanssijoiden esityksiä. Keisarin rinnalla myös hänen sivuvaimonsa Yang Guifei (Yang Kuei-fei) saavutti kulttuurihistoriallisen kuolemattomuuden. Keisarin valtakunnan häviön partaalle suistanut rakkaus rouva Yangiin on monen runon aihe, mutta hieman toiselta kannalta asiaa tarkastelee Tang-kaudesta kertova näytelmä Guifei zui jiu (Juopunut konkubiini Guifei, Kuei-fei chui chiu). Se kertoo, kuinka keisari jätti suloisen sivuvaimonsa eräänä yönä yksin viihdyttääkseen itseään toisen neidon seurassa. Pahastunut Guifei lohduttautui juomalla viiniä, ja näytelmä keskittyy kuvaamaan hänen juopumuksensa vaiheita.

Kiinan myrskyisässä historiassa Tang-kausi väikkyy kultaisena aikakautena. Se oli kansainvälisesti avointa aikaa, ja silloin kiinalaisen kulttuurin monet säikeet – runous, musiikki ja maisemamaalaus – tuottivat klassisia mestariteoksia. Teatteri ja tanssi olivat nekin vilkkaan kiinnostuksen kohteina, mistä kertoo Ming Huangin perustama Päärynäpuutarhan teatterikoulu. Adjutanttinäytelmistä sai alkunsa Kiinan myöhäisemmälle teatterille ominainen roolikategoriointi, ja monien tutkijoiden mukaan Tang-ajan tanssi muistutti jo varsin paljon myöhempien oopperoiden tanssiosuuksia.