Teatteria Silkkitiellä

Silkkitie, laaja karavaaniteiden verkosto, toimi toista tuhatta vuotta idän ja lännen yhdistäjänä. Lännestä katsottuna sen reitti alkoi Välimereltä ja johti Persian, Keski-Aasian ja Kiinan halki aina Koreaan ja Japaniin saakka. Tien yksi haarauma johti Intiaan. Karavaaniteistä suuri osa halkoi vaikeakulkuisia aavikoita. Viime vuosisadan lopulla länsimaiset tutkijat kiinnostuivat Silkkitien historiasta. Kävi ilmi, että aavikoiden ahnas hiekka oli nielaissut monia vanhoja kulttuurikeskuksia, joista todistivat enää vanhat käsikirjoitukset, taide-esineet ja hiekkaan hautautuneet rauniot.

Karavaaniteiden verkosto muodostui pitkän ajan kuluessa, ja sen merkitys kasvoi ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Silkkitien monimuotoisen kulttuurin kukoistus osui yhteen Kiinan Tang-dynastian (618–907) kanssa. Silkkitien varrella kukoisti paitsi Kiinan ja Persian mahtavia dynastioita, myös monia pieniä valtakuntia, joiden kulttuurit sulattivat itseensä vaikutteita eri puolilta maailmaa. Silkkitie oli kauppaväylä, joka sai 1800-luvulla nimensä kauppatavaroista tärkeimmästä, silkistä.

Silkkitien kulttuuri

Silkkitielle kehittyi monimuotoinen, kansainvälinen kulttuuri, jonka hallitseva uskonto oli buddhalaisuus. Alueelle syntyi useita korkeatasoisia taideperinteitä. Kukoistus päättyi 900-luvulla, jolloin monet keidaskaupungit, temppelit ja luostarit joutuivat kohtaamaan islamilaisten uskonsotilaiden väkivallan. Aikanaan oli tietä myöten kauppiaiden lisäksi liikkunut myös runsaasti oppineita, taiteilijoita ja lähetyssaarnaajia. Nestoriolaisella kristinuskolla oli sijansa Silkkitien monien uskontojen joukossa, ja intialainen buddhalaisuus omaksuttiin Kiinaan juuri Silkkitien välityksellä.

Kiinalaiset kunnioittivat Silkkitien varren keidasvaltioiden kehittynyttä kulttuuria ja omaksuivat Keski-Aasiasta monia elementtejä omaan kulttuuriinsa. Tärkein niistä oli buddhalainen uskonto, joka sai Kiinassa ajanlaskun alun jälkeisen ensimmäisen vuosisadan aikana alkaneen ja parisataa vuotta kestäneen sulauttamisprosessin jälkeen vähitellen suuren suosion – jopa niin suuren, että valtiovallan oli puututtava asiaan. Buddhalaisluostarit vaurastuivat niin huolestuttavasti, että niitä vastaan aloitettiin taolaisen papiston ja keisarivallan tukema vaino v. 845. Buddhalaisuus menetti valta-asemansa, mutta jäi elämään taolaisuuden ja kungfutselaisuuden rinnalle.

lntialainen buddhalaisuus omaksuttiin Kiinaan siis Silkkitien välityksellä. Uuden uskonnon mukana tuli myös uudenlaista taidetta. Buddhalaisen uskonnollisen taiteen ikonografiset mallit olivat alun alkaen intialaisia, mutta Kiinaan ne tulivat keskiaasialaisina versioina. Keskiaasialaiset taiteilijat olivat ajoittain suuressa huudossa Kiinassa – samoin keskiaasialainen musiikki, tanssi ja jopa pukeutumismuoti. Keski-Aasian ihannointi saavutti huippunsa Tang-kaudella.

Kiinasta itään

Keskiaasialaiset teatteri- ja tanssiryhmät vierailivat ahkerasti Kiinassa. Oletetaankin, että Kiinan buddhalaiset teatteri- ja tanssiesitykset noudattivat keskiaasialaisia esikuvia. Silkkitie ei suinkaan vain yhdistänyt Kiinaa, Keski-Aasiaa, Persiaa ja Välimeren aluetta vaan kontaktit jatkuivat Kiinasta Koreaan ja Japaniin. Korean ja Japanin teatteri- ja tanssiperinteissä on säilynyt piirteitä, jotka lienevät perua niin Kiinasta kuin Keski-Aasiastakin. Teatterihistorian tutkimuksen kannalta olisi erittäin hyödyllistä saada tietoa Keski-Aasia kadonneista perinteistä.

Silkkitien varrelta on löytynyt katkelmia sanskritinkielisestä buddhalaisesta näytelmästä. Teksti on vanhin tunnettu sanskritinkielinen draama. Mainintoja alueen tanssi-, teatteri- ja musiikkiesityksistä löytyy kiinalaisten matkaajien vanhoista kronikoista. Tärkeän tutkimuslähteen muodostavat Japanissa säilyneet vanhat keskiaasialaiset tai keskiaasialaisvaikutteiset naamiot ja Kuchan keidasalueelta löytynyt tuhkauurna, jonka maalauskoristelu kuvaa rituaalista naamiotanssia.

Uurnaa kiertää pitkä naamiotanssijoiden jono. Joukossa on myös säestäviä muusikoita. Kulkuetta johtaa leijonanaamioinen tanssija. Muiden tanssijoiden naamarit esittävät eläimiä, fantastisia demonisia olentoja, ja yksi naamio kuvaa persialaista kuningasta. Puvut ovat koristeellisia ja värikkäitä. Jaloissa tanssijoilla on yleensä housut, ja vyötäisiltä riippuvat runsaat liehukkeet.

Rituaalinen naamiotanssi

Uurnan maalaukset antavat jonkinlaisen kuvan keskiaasialaisesta rituaalisesta naamiotanssista, mutta suurpiirteisyydessään maalaus voisi luoda illuusion primitiivisestä karkeudesta. Kuitenkin Japanin buddhalaisluostareissa on säilynyt runsaasti vanhoja keskiaasialaisia maskeja ja ne ovat puolestaan tekniseltä ja taiteelliselta toteutukseltaan häikäiseviä. Naamiot kulkeutuivat Keski-Aasiasta Kiinan ja Korean kautta Japaniin Kiinan Tang-kaudella, jolloin Japanilla oli kiinteät kontaktit Kiinan kanssa. Uurnassa kuvattu tanssi liittyy todennäköisesti kuolinrituaaliin – onhan astia hautauurna.

Japanin gigaku-naamiotanssia esitettiin Buddhan syntymä- ja kuolinpäivän kunniaksi. On siis hyvin mahdollista, että uurnassa kuvattu tanssi on Japanin vanhojen naamiotanssien alkumuoto. Japanissa säilyneiden maskien joukossa on Buddhaa ja bodhisattvoja esittäviä naamioita, jotka ovat kuin Keski-Aasian seinämaalauksista irtireväistyjä. Laajimman ryhmän muodostavat eläin- ja fantastiset demoninaamiot. Joukossa on myös eri kansallisuuksia esittäviä maskeja – esimerkkinä persialaisen kuninkaan naamio, joka esiintyi uurnankin tanssissa.

Japanin naamioiden joukossa on myös leijonanaamioita, ja uurnassa kuvattua tanssia johtaa leijonanaamioinen tanssija. Leijona liittyy buddhalaiseen symboliikkaan, ja leijonatanssit ovat yleisiä kaikkialla, minne buddhalaisuus on levinnyt. Japanin no- ja kabuki-teatterissa on leijonatanssinsa, ja kiinalaisessa maailmassa erilaisia vuotuisjuhlia juhlistetaan leijonatanssilla. Uurnassa kuvattu tanssi lienee varhaisin tunnettu leijonatanssin kuvallinen esitys, ja se tukee käsitystä, jonka mukaan leijonatanssi olisi levinnyt Keski-Aasiasta buddhalaisuuden mukana Itä-Aasiaan.

Keski-Aasian naamiotanssit kehittyivät todennäköisesti alueen vanhoista shamanistisista riiteistä, jotka sulautettiin osaksi buddhalaisia rituaaleja. Keski-Aasian buddhalainen kulttuuri saavutti 300–900-luvuilla erittäin korkean tason, ja sen vaikutus säteili laajalle Itä-Aasiaan ja Himalajan seuduille. Tutkittaessa Itä-Aasian ja Himalajan alueen kulttuureja joudutaan aina palaamaan Keski-Aasian kontakteihin. Niin on laita myös teatterihistorian tutkimuksessa. Valitettavasti tiedot keskiaasialaisesta teatterista ovat niukat, ja moni tärkeä kysymys jää arvailujen ja olettamusten varaan.